verkko-opettajan palapeli

Nyt olen innoissani: olen löytänyt ihmisen joka auttaa ymmärtämään paikkani webissä, olen löytänyt jäsentelyn joka auttaa paikantamaan itsensä ja historiansa. Se on David Whiten malli Visitors and residents. Olen kuunnellut viimeiset vuodet diginatiivi ym ikäpolvijuttuja ja aina mielessäni ajatellut että minua ei sitten voi olla olemassa. Prenskyn diginatiivi vs immigrantti asettaa vastakkain sukupolvet ja vaikeuttaa kehittämistä esim oppimisen maailmassa. Se on niin tyhmää ja turhaa.

Kysymys ei ole akateemisista tai teknisistä taidoista vaan kulttuurista ja motivaatiosta, sanoo David tuossa videossa joka on myös visuaalisesti ja pedagogisesti nerokkaasti rakennettu (vastaavaa ajateltua taidokkuutta en ole Suomessa nähnyt kuin Pekka Himasen esittämänä).

Olen verkko-opettajana asukas virtuaalimaailmassa ja rakentanut brandin blogini ympärille (tuli mieleen miten yritin artikkelissa sanoa tätä v 2006, se korjattiin virheenä, heh heh).  Verkosto on välttämätön ja feedien käyttö sieltä täältä, sekä jatkuva osallistuminen, jota harrastan virtuaalissa koska haluan olla vapaa. Kaikki opetus-ohjaustoimintani on verkoissa (ei, tällä viikolla kaksi tuntia lähitapaamista – pitää muistaa). En ole asukas joka jakaa yksityiselämänsä.

Olen vierailija FBssa ja seuraan siellä hyvinkin monenlaisia ihmisiä, mutta harvoin kerron itsestä. Tosin synttärit huomattiin siellä tehokkaimmin. Ihan kiva kun aamulla odottaa onnittelu toiselta puolen maapalloa. Qaikua vilkaisen joskus ja Twitteriä. Ne ovat asukkaille suunniteltuja kuten tuossa osoitetaan ja minun on vaikea löytää mieltä niihin ts verkko-opettajien piiriin olen siirtymässä sielläkin mutta se on vielä kesken. Suomalainen Qaiku on kanavien kautta helppo vilkaista mutta pienen porukan sisäänlämpiävää heittelyä se minun silmissä vielä on.

Davidin videossa sivutaan myös samaa sosiaalisen median kuplaa jonka tiedostin sometun twitterkeskustelussa: taito käyttää uusia medioita on todellakin vain tuo taito eikä ole syytä rakentaa ao ihmisten ympärille jotain viisauskuplaa.

Kiehtovaa on jatkaa tästä ajattelun ketjua eteenpäin. Miten virtuaalimaailman asukkaaksi kasvaminen tapahtuu ja miten oman tiensä rakentaa itse kukin. Ei ole kyse iästä eikä sukupuolesta eikä koulutuksesta vaan kulttuurista ja motivaatiosta. Se on niin totta. Jotain hyvin kannustavaa sisältäni pitää löytyä koska lähiympäristö ei ole tukenut eikä houkutellut. Saan teknistä tukea esim lapsiltani mutta sosiaaliseen mediaan olen mennyt ennen heitä.

Olenpa outo tyyppi mutta tästä päivästä lähtien saan sentään olla olemassa. Ja kiitos uusien medioiden pääsen illalla kehittämään ajatuksia tästä eteenpäin Davidin ja CCK08-09 opiskelijoiden kanssa

Tämä postaus sai ideansa uusimmasta sulapinta podcastista, jonka löysin sunnuntaina katsomalla Tuijan viserryksiä Qaikussa. Vähitellen podcast herätti kysymyksiä mielessäni.

Olen viehättynyt Tuijan ja Yoen kodikkaista ja asiantuntevista keskusteluista. He tuntevat uudet vekottimet ja käyttävät niitä, Tuija media-alan ammattilaisena ja Yoe tutkijana ja minkä sukupolven edustaja hän sitten onkaan, ulkomailla asuvana joka tapauksessa. Nettielämää kirjasta myös tykkään. Ilahduin siis kun huomasin uuden sulapinnan syntyneen.

Ajatus tosiaikaisesta webistä lähti siitä että ei enää sosiaalinen media riitä vaan nyt pitää olla reaaliajassa. Google on maailman valtias mutta sen tieto on vanhaa, perustuu linkkeihin. Miten ihminen voi tietää mikä nyt on tärkeää? Tuija ja Yoe keskustelevat läpi monia tapoja seurata ja osoittavat niiden rajoituksia. Google wave on nyt kuumaa kamaa mutta sinne pitää saada kokeilua varten kutsu. Myös Timo Rainio tarjoaa tietoa tänään siitä.

Mikään systeemi ei pysy tiedon perässä, miten sitten ihminen voisi? Filttereitä automaattisiin virtoihin mutta miten? Tämä on minusta hauska ratkaisu: kun mikään järjestelmä ei pysty erottamaan olennaisia niin annetaan homma jokaiselle ihmiselle: siinäpä istut silmät ja sormet kännyssä ja seuraat. Muuta ei enää tehdäkään?

Minua puhutteli keskustelu tutkimuksesta. Yoe on tutkija ammatiltaan ja tietää luonnontieteellisen tutkimuksen hitauden: kokeita tehdään ja tuloksia analysoidaan. Kovin juttu on juonessa ja sen käänteissä, nautin myös hänen blogista jossa tätä sivuttiin. Joku osasi heittää kysymyksen joka pysäytti. Artikkelia joutuu lukemaan päiväkausia ennenkuin se avautuu (eikä monelle sittenkään).

Tuija heitteli ajatusta viserretystä väikkäristä, mutta ei onneksi mennyt läpi. Olen ihmetellyt kun “uutta” avointa tutkimuksen tekemistä yritellään. Voiko avoimuus sinänsä edistää tutkimusta? Sitä paitsi se on tieteen ikiaikainen perinne, ei se ole uutta mutta jakaminen on nopeutunut ja helpottunut. Onko nopealla jakamisella sitten mitään merkitystä – aika näyttää. Osallistujien pitäisi ymmärtää mitä tutkimus on, ei se muuten edisty. Julistaminen on julistamista, ei muuta.

Vili Lehdonvirta oli joka tapauksessa väitellyt Turussa ja Tuija ollut paikalla kuulemassa. Googlaus osoitti hänen olevan se tyyppi joka kirjoitteli Japanista vierailevana tutkijana välillä -niitä oli kiva lukea.

Miten vastaan otsikkooni? En tarvitse tosiaikaa muuten kuin tarkistamaan esim. Elluminate istunnon ajankohtaa, varsinkin nyt kun Suomi vaihtoi talviaikaan. Muun ehdin saada tietooni myöhemminkin. Jos en olisi huomannut uutta sulapintapodcastia sunnuntaina, olisin sen löytänyt joka tapauksessa. En osallistu kilpajuoksuun ajan kanssa. Jos aika määrää meitä, kuka määrää aikaa kysyi Markku Envall aforismissaan.

Opiskelen aineistoja Personal Learning Environments and Networks konferenssista joka pyöri viime viikolla, enpä enää osaa sanoa missä paikallisesti enkä edes virtuaalisesti. No, etenin CCK09 sivuston kautta.

my way

Esityksiä on monenlaisia. Ne ovat Elluminate istuntoja jossa puhujat videolla ja vuorovaikutusta chatin ja mikkien kautta. Ensimmäisessä kerrotaan Etelä-Afrikasta Teachers without Borders Canada and Edunova. Keskustelu pyörii välineissä mikä on ymmärrettävää. Saattaa kiinnostaa niiden vuoksi ja Empowering Education beyond Borders ajattelun kautta ainakin.

Pidin kovasti Lucy Greyn esityksestä, jossa hän kuvasi kaiken toimintansa ja historiansa. Niin tuttua ja kuitenkin opittavaa, uusia ideoita. Hän opettaa Chicagossa. Suosittelen kaikille opettajille.

Josie Fraser esiintyi kahden portugalilaisen nuoren miehen kanssa. Heidän orientaationsa oli instituution PLE- kehittämisessä, mikä koskettaa monia oppilaitoksia. Samat on kysymykset kaikkialla?

Graham Atwell Walesista oli mieluinen tuttavuus (muistaakseni täällä paljon käynytkin ja varmaan tavannut luonnossa joskus). Nyt vasta verkon kautta tutustuin hänen ajatuksiin Hän vetää EU Komission isoa Mature-projektia PLE asioista. Kiintoisaa oli työssä oppiminen joka toteutettiin kollaboratiivisesti. Pidin myös käsitteestä Knowledge Maturing.

Vielä kuuntelin Steve Wheeleriä Plymouthista. Hän kävi läpi peruskäsitteet PLE, PLN, Personal Web ja kuvasi muutosta jossa tiedon kaataminen päähän suppiloa pitkin on muuttunut verkostoelämäksi. Kerratkaa jos kiinnostaa. Taisin olla paikalla, kun oli ainoita ilta (ei yö) aikoja mutta lopetin kesken koska äänitys oli niin huono. Muissa se on parempi.

Taitaa olla joku vielä kuuntelematta mutta nyt paistaa aurinko ja lähden ulos. Lisään linkkejä noihin jahka jaksan. On tässäkin jo virikettä

JATKOA ma 19.10.09

Tosi mukava oli kuunnella Sue Waters istunto. Hän on Australiassa ja kasvot olivat tutut edublogista jonne hän tekee ohjausvideoita. Upeasti hän oli läsnä ja sai vuorovaikutuksen toimimaan. Hän on tutkinut välineiden käyttöä ja pystyy neuvomaan aloittelijoitakin. Ohjaavia koonteja on paljon. Oman ajan ja toiminnan hallinta taitaa olla kaikilla pohdinnan alla. Tunti kului todella nopeasti.

Viimeksi kuuntelin Rita Kop istunnon, joka oli taas minun silmin perusasioiden kertausta enkä jaksanut kuin puoliväliin. Ihan hyviä jäsennyksiä kokemuksellisen oppimisen mallin ympärille. Rita työskentelee aikuisen kanssa, Kanadassa hän taitaa asua vaikka chat paljasti hollantilaisen alkuperän. Kiva nähdä miten kaikkialla asiat etenevät..

Työstän parhaillaan tutkimusta viime syksyn maailmanlaajuisesta konnektivismin opiskelusta. Kolme kurssilaista on tuottanut kässärin joka on menossa konferenssiin ja sitä etukäteen työstetään porukalla (mahtavaa!). Olin  mukana tuolla kurssilla ja tutkimuksen kaikissa vaiheissa. Samanaikaisesti on menossa edellisessä postissa mainittu sometu-keskustelu. Kumpikin näistä opettaa.

Kun opiskelu on avointa, erilaisuuden sallivaa, osallistujien autonomiaa kunnioittavaa ja yhteyksiin pyrkivää – se on haasteellista ja asettaa vaatimuksia osallistujille. Niinpä selvin käyttäymismallin tunnistus maailmanlaajuisella kurssilla olikin kammottava häiriökäyttäytyminen ja vallan anastaminen sitä kautta. Tämä johti vetäytymiseen, totta kai, koska aktiivisen vaikuttamisen mahdollisuus meni joksikin aikaa. Ihmiset lopettivat tai siirtyivät omiin blogeihin, jotka ao häirikkö vielä yksitellen haukkui foorumilla. Tuo on yksi tapa osallistua ja lienee jotain sukua ilkeämieliselle twitteröinnille, yksi avoimen median sivujuonne.

Tutkijat kirjoittavat autonomian ja avoimuuden paradoksista, miten ne alkavat vaatia vastapainoksi moderointia ja ohjausta ym. Tällaisten paradoksien keskellä eletään avoimissa keskustelussa (ja muutenkin ). Tutkimus paljasti myös vetäjien odotukset ja frustroitumiset ja herätti kysymyksiä ainakin minun mielessäni. En ole yhtään varma haluavatko he kuulla muiden ääniä vai riittäävätkö omansa heille kummallekin. Arvostan ja ihmettelen, yhtä aikaa.

Muita CCK forum-keskusteluun vaikuttaneita tekijöitä olivat erilaiset ekspertiisit ja erilaiset kielet (tässä tarkoitan käsitteistöt, toki englanti valtakielenä oli haaste monille), erilaiset oppimisen tyylit ja identiteetit. Näistä opin paljon sometun twitter keskustelussa, se oli osaksi väärinymmärrystä ja selitystä ja itseensä ottamista milloin mistäkin.  Selkeys ja yksiselitteisyys tuntuvat aina olevan hukassa, vaikka kuinka rautalangasta vääntäisi. Osallistuessa oppii tuntemaan sekä itseään että muita ja tietää miten itse kullekin henkilölle asioita kannattaa ilmaista jatkossa. Ja miten itse kirjoittaisi mahdollisimman yksiselitteisesti koska foorumeille kirjoitetaan laajalle pontentiaaliselle lukijakunnalle.

Jokainen keskustelu sometussa on osallistumalla oppimista, jossa tunnistaa omia ja muiden ajattelun ja tuntemisen ketjuja. Se on nykymaailmassa tarvittavan I am the platform verkostossa elämisen kurssi jossa itseluottamus tulee punnituksi ja vahvistuuhan se useimmiten. Jokaisen osallistujan selän takana näen sata muuta, jotka eivät vielä uskalla kirjoittaa. Tulkaa mukaan!

Keskustelu konferenssien twitteröinnistä on jatkunut sometussa ja on opettanut monta asiaa. Keskusteluun osallistui tänään twitterkulttuurin luonnetta opettaen henkilö (nimeä en muista) ja sanoi että näemme twitteröinnissä sellaista mitä siinä ei ole. Siis syvällisyyttä. Se kun on vaan heittelyä vailla isompaa mieltä ja merkitystä eikä koskaan kohdistukaan mihinkään.

Tämä heitto liian syvälle näkemisestä kolahti minuun – ymmärsin että sitä juuri tein, tarkoituksella. Halusin sanoa että ilmiön voi nähdä myös syvempänä toimintakulttuurin kysymyksenä. Olen vähitellen ymmärtänyt että kommunikoinnin laatu on olennaista maailmanlaajuisessa verkostoitumisessa. En ole noviisi, elän noissa verkostoissa ja käytän kaikkia vempaimia minäkin. Havaintojen teoriapitoisuus on kiehtova käsite (kiitos Pertti Töttö – hän ei ole sometussa vaan kirjoittanut monta kirjaa ) Ihminen voi nähdä pintaa tai syvemmälle, siitä on kysymys.

Tuija Aallon Yle-blogin kautta päädyin toiseen oivallukseen että on syvä kuilu tekniikan ihmisten (joiden konferenssista oli kyse) ja opetusalan ihmisten välillä edelleen. Tuija arveli kielen olevan liian erilaista. Totta tosiaan, miten tuota kuilu voisi paremmin täyttää? Jarmo Talvivaara yrittää keskustelussa kuilun ylitystä koska tuntee hyvin molemmat kulttuurit. On siinä sarkaa..

Spinoza on aikanaan miettinyt ihmisen mielen aktiivisuutta yleisenä eniten toimintaan vaikuttavana tekijänä. Nyt tunnutaan ihannoitavan jotain viihteellisyyttä  ja sokeutta – pohdinta saa olla vain assosioivaa ja kaiken aikaisemman arvo pitää kieltää ja helppoa se on jos se puuttuukin kuten jotkut julkisesti itseä kehuvat. Sitten kun aletaan asioita työstää sieltä tulee vastaan ne vanhat asiat. Näin on ehkä käymässä konnektivismin opiskelussakin. Julistus kaiken muutoksesta alkaa saada hahmoja jotka on eri tieteissä ja hyvissä käytännöissä löydetty jo ammoin. Kiehtovaa, sanon minä.

Keskustelu sometussa viritti mielessäni oivalluksen. Kun nämä uuden ajan twittertaiturit kirjoittelevat 14o merkin juttujansa luentojen aikana ja pakottavat luennoitsijoita suunnittelemaan paremmin ja tuntemaan kuulijansa aiemman osaamisen, mitä tämä onkaan?  Alkoi tuntua kovasti tutulta minun mielessäni. Ja kutkuttavalta koska samat pojat ovat varmaan kritisoineet opettajia yleensä ja koulutusta yleensä. Nyt he sen itse luovat, löytävät samat periaatteet mitä opettajankoulutuksessa löydetään joka vuosi. Itse keksitty on ainoa oikea, niin se on.

Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa työstämme asioita pintaa syvemmälle. Kannattaa lukaista esim. mitä Yrjö Engeström kirjoitti 80-luvulla opetuksen pinnallisesta ja syvällisestä tarkastelusta. Yleisön ja puhujan vuorovaikutus on kyllä ihan muualla kuin näissä uusissa vempaimissa. Eikä vuorovaikutus ole uusi keksintö, ei todellakaan. Kehitys on sitä että samat asiat löydetään yhtä uudelleen ja jokainen polvi kuvittelee olevansa ensimmäinen joka asian keksi ja sille pitää aina antaa arvonsa. Annan annan, pienellä ironialla sävytettynä

Jälkihuomautus: taisin liioitella, ei tässä ole pedagogiikasta kyse vaan uusien välineiden myynnistä ja käytön konsultoinnista. No hankkikoot elantonsa kukin tavallaan: onhan tällaista joka puolella sosiaalisessa mediassa.

Kuuntelin eilen suuren Mind Trek tapahtuman antia mielenkiinnolla. Chris Messina puhui Identity is the Platform ja Jyri Engeström Snack Size Sociality. Vinkit lähteille pääsyyn tarjosi taas Timo Rainio. Tunsin olevani ajan tasalla ja kun olen kirjoittamassa identiteetistä itsekin niin tsekkasin onko uutta. Tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten … Illalla etenin pitemmälle ja pääsin stophimanen keskusteluihin ja mieleen alkoikin hiipiä että mistä tässä on kyse.

Jos tällainen twitter ja qaiku ja pilkkavideot ovat tämän planeetan pulssi (Jyri E sanoi mikrobloggauksen olevan) niin kai voin valita miten minun pulssini sykkii? Aloin kysyä mielessäni että mikä on lopulta se ekspertiisi mitä esim. Chris ja Jyri esittivät. He ovat kasvaneet näihin mukaviin identiteetin rakennusvälineisiin ja tottuneesti esittelevät niitä. Jyri on päässyt katsomaan suurta maailmaa kun isä oli proffana myös siellä. Mitä se porukka ihaili heissä mitä ei sitten löytynyt Himasen englantia puhuessa. Sulavuus, nopeus, kauniit värikuvat ja videoleikkeet?

Identiteettiä koskeva sisältö oli mukamas sidottu Maslowin tarvehierarkiaan (jonka paikkansa pitämättömyys on todettu monesti) eikä sitä sidottu tuohonkaan, se kuva vaan väläytettiin. Kiintoisa sotku on viiden kohdan identity platform (sisältää mm smarter user agents ja data is money). Jyrin esityksessä oli käsitteistöä Snack ja Bite size media, jotka voin kuvitella kriittiseksi jos hän on isänsä poika muutenkin kuin ulkonäöltään. Silmiä avaava päivä siis minulle eilinen.

Identiteetti ja minä keskiössä nostaa itseluottamuksen, self-reliance (onko se ihan sama kuin self confidence ?) – psykologisen tiedon tarve olisi valtava. Jos nyt kukaan enää mitään tietoa haluaa.. riittää että näyttää hyvältä ja värikuvat vaihtuvat tiheästi. Tällaisen maailmanko olemme rakentaneet? Ja pitää vaan jaksaa edelleen uskoa kehitykseen..

Keskustelu jatkui sometussa, samanlaisia ilmiötä muuallakin.

Traditiot ovat tärkeitä tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Otin taas kuvan tämän blogin suomalaisista kävijöistä viimeisen kuukauden ajalta. Olisiko hiukan suurempi tuo kaupunkien määrä kuin viimeksi, ainakin olo tuntuu vakiintuneemmalta. Ulkomailta on lisäksi käyntejä 26 (kai ne ihmisiä on tai hakukoneita).

blogi 2 vuotta

Entistä enemmän mietin että millä areenalla mitäkin teen. Sometu on vakiinnuttanut paikkansa minun elämässä ja lisäksi on oman työpaikan kaksi ning-yhteisöä, suljettuja mutta blogilla voin ruokkia niitäkin. Liitän tämän blogin myös opetukseeni selvemmin kuin ennen. Tämä on siis normaalia jopa arkista ja jäänyt viime aikoina englanninkielisten tapahtumien varjoon. Mutta ihana on kirjoittaa kielellä jota osaa vaivatta.

Kävijöitä on 138 – kun katsoin 1v. blogia niin oli 50, jos nyt oikein ymmärrän. Vakiintumista on enempi ja palautetta, sekä kommenteissa että edelleen s-posteissa. Kiintoisia yhteydenottoja, kiitos teille lukijoille.

Tulevaisuus on hiukan hämärä mutta vuoden loppuun ainakin jatkan. Ehkä enemmän oman käyttöteorian rakentajana kuin verkko-opetuskokemusten kertojana. Saa nähdä, mistä lie tämä epämääräisyys nyt ilmestyi? Varmaan olen väsynyt kolmen tunnin lähiopiskelun jälkeen (tiedättehän, kuuntelua ja huono ilma, kuumaa). No joskus pitää tavata

Ammatilliset opettajakorkeakoulut ovat innokkaasti kokeilleet sosiaalista mediaa ynnä välineistöjä (onkohan ne kaikki sosiaalista..) . Aikuiskasvatus lehdessä oli mukava kirjoitus opettajakorkeakoulujen yhteisistä kokeiluista, kiitos Tiiu Tenno ja Jukka Niinimäki. Myös yhteinen julkaisu ilmestyi taannoin jossa on lukuisia kirjoituksia: Verkon varassa (2009). Alkuvuodesta 2010 tulee seuraava yhteisjulkaisu ja Hesassa on rajaton oppiminen marraskuussa.

Kun kehitystä tapahtuu niin alkaa olla vaikeuksia valita mistä bloggaa, millä sanomisella olisi muille merkitystä tai apua. Pitääkö minunkin siirtyä uusien välineitten kokeiluun ja niistä kertomiseen. iPhone on työn alla, ihme laite tuo näyttää olevan, en ole ennen moista tavannut.

Pedagogiikan puolella kun ei ole vallankumouksia odotettavissa. Opiskelen taas konnektivismia globaalilla tasolla, en mallttanut olla osallistumatta toisen kerran ja jospa se onkin tarpeen. Näkee kuviota vähän kauempaa kun ei heti huku tiedon tulvaan (toivon). Siellä on nyt suomalaisia viisi ja yksi nimimerkillä (miksi ihmeessä?) Kansainvälisyys näkyy, Aalto yliopistosta on joku ulkomaalainen ja Walesista taas joku jolla suomalainen nimi, varmaan muitakin. On kiva ja kunniaksi maallemme että ollaan näkyvästi mukana. Luotan siis meihin – Connecting people -maassa elämme. Jospa tuolta saa jotain kypsää ajatuksen vaihtoa jossain vaiheessa?

Olisiko niin että haen jotain uutta linjaa tälle blogille. Sen pohdinta sopii hyvin synttäripäivään, joka taitaa olla tällä viikolla edessä.

Paljon keskustelua on herättänyt Stanford yliopiston tutkimus multitasking-ihmisten toimintatavoista. Kiinnostus siis heräsi siitä että multitasking eli monien asioiden hoitaminen yhtä aikaa tietokoneen, kännykän, TV:n, musiikin ja ties minkä yhteiskäyttö lisääntyy ja arvellaan joidenkin harjaantuvan moniajoon. Tutkimus kuitenkin osoitti toista: ne opiskelijat jotka kertoivat harrastavansa moniajoa olivatkin heikkoja juuri siinä.

Kuten linkissä esitettävä video osoittaa, tehtävät olivat huomion kohdistamista tiettyihin muotoihin ja tässä siis paremmin vastasivat opiskelijat, jotka eivät harrastaneet monien asioiden jatkuvaa yhtäaikaista tekemistä. He ottivat tehtävät sellaisenaan ja tottelivat ohjeita.

Tulosten tulkinta on homma sinänsä: BBC uutis0innissa arveltiin että ehkei tutkittu lainkaan multitaskingia. Sama tuli itselle mieleen kun katsoin koetta. Tehtäväksi annot olivat vailla mieltä, merkitystä, kuten psykologian perusilmiöiden tutkimuksessa usein on. Halutaan pelkistää ilmiö irti kontekstistaan mutta sitten ei enää tiedetä mitä tulos koskee. Jos multitasking ihmiset osaavat nähdä monia asioita yhtä aikaa, pitäisikö heidän lisäksi nähdä tietyn sinisen nelikulmion asento? Muisti on yksi välittävä tekijä ja sekin aikuisilla liittyy tehtävän mielekkyyteen.

Yksi tulkinta voisi olla että moniajajat tai osa heistä on ajautunut tilanteeseen, jossa eivät voi elää ilman ärsyketulvaa ja ovat tavallaan luopuneet yrittämästä hallita, on ehkä kyse enemmän pakenemisesta, tajunnan täyttämisestä. Tästä on työelämässä kytkentä uupumisen suuntaan.

Tärkeää on että tutkitaan virtuaalimaailman uusia ilmiöitä. Ne ovat oikeasti monimutkaisia kuten ohjaava yksikkö ihminenkin, onneksi Kyllä jotakin kehitystä moniajon suuntaan havaitsen itsessäni ja ympäristössäni, kyllä tietoisuus venyy ja muistin keinot moninaistuvat.. Itsetuntemus ja itsensä kuuntelu, rytmitys ovat ehkä keskeisiä opittavia taitoja?