opettaja 2007-09, nyt nettielämää

Mieltäni niin lämmitti tämä video (27min) jossa Sebastian Thrun kertoo elämänsä käännekohdasta: toteutettuaan avoimen Artificial Intelligence kurssin opettajatoverin kanssa 160 000 opiskelijalle kautta maailman, hän ei voi enää jatkaa Stanfordin yliopiston opettajana entiseen tapaan. En tuntenut nimeä S.T. ennen tätä videota, olin vain heittänyt infon kurssista joskus. Nyt tiedän hänen työskennelleen myös Googlessa ja on varmaan tietojenkäsittelytieteen ihmisille tuttu, arvostettu ihminen.

Minua kosketti hänen kertomuksensa koska se viritti omat muistot verkko-opettajaksi heräämisestä. miten paljon lähemmäksi opiskelijaa pääsi verkoissa kuin luentosalissa, ja miten pajon laadukkaampia tulokset olivat. Sebastianin tarinassa korostuu kaikkien ihmisten, ei vain eliittiopiskelijoiden auttaminen. Opiskelijoita oli Afganistanista, Afrikasta, Kiinasta jne käännöksiä 44 kielelle (ei suomeksi). Avoin globaali opiskelu on minullekin ollut antoisa harrastus viime vuosina ja sitä haluan edistää.

Tietojenkäsittelytieteessä on yhteinen kieli luonnostaan, matematiikan kaavat ja ohjelmointi ovat samat kaikkialla. Osaamisen rajat näkyvät edistymisessä kun palautetta saa jatkuvasti. Sain persoonallista ohjausta teiltä molemmilta (2 opettajaa), oli opiskelijan palaute. Näyttää siltä että yliopisto-opetuksen demokratisointi on käynnnissä.

Toinen ilahduttava luento tällä viikolla sivuaa samaa teemaa. Edellisessä postissa esittelemäni Howard Rheingold toteuttaa hänkin avoimia kursseja ja oli puhumassa Berkeley Center of New Media instituutissa aiheena vertaisten pedagogiikka, peer-agogy. Tästä on jo kokemuksia monilta avoimilta kursseilta. Minua viehättää Howardin avoin asenne, hän ei lyö kiinni oppimisen ehtoja miten sen on edettävä, vaan antaa oikeasti vapaat kädet ja myös organisoitua ohjausta. Howard ymmärtää, että ensin oli pedagogiikka ja sitten teknologia, joka ei pedagogiikalle ole vielä antanut uutta.

Useimmilla MOOCeilla on periaatteena maksuttomuus, Howard sen sijaan ottaa työn vaatiman maksun jolla pääsee vuorovaikutukseen hänen ja opiskelijoiden kanssa. Vuorovaikutus on arvokasta ja sen laadusta maksaa mielellään, voisin ajatella. Maksuttomuus taas on vienyt siihen että yhteisistunnoissa terapoidaan väsyneitä vetäjiä kun eivät heidän työnantajansa ymmärrä Samanlaista puhetta on myös oppimisalustoista, maksaminen voi olla helpompi tie eteenpäin joskus. Nyt uskalletaan sanoa tällaisiakin ääneen.

Sebastianin uusi avoin kurssi alkaa tehdä hakukonetta avoimesti (jos oikein ymmärsin, Linus Torvalds nousi mieleen). Jos olisin tietojenkäsittelyn opettaja, ohjaisin opiskelijani kokeilemaan osallistumista. Helsingin yliopisto tarjoaa ohjelmoinnin kurssin myös, tuli nyt mieleen. Tarkoitan että tietojenkäsittelyssä on paljon avoimia mahdollisuuksia. Sitä en tiedä miten psykologiaa voisi opiskella globaalisti. Hupaisa yksityiskohta oli konnektivismikurssin mallityö verkostoitunut opiskelija, joka opiskeli amerikkalaista psykologiaa. Niinpä. On tieteitä ja tieteitä, voihan olla että näen yksinkertaisena jotain vain siksi etten tunne. Psykologian tiedän äärimmäisen moniulotteiseksi tieteeksi ja sen käytännöt moninaisiksi ja kulttuurisidonnaisiksi.

Halusin vain lyhyesti kertoa mikä oli kivaa verkosto-opinnoissa tällä viikolla.

Moni varmaan jo tuntee Howardin, hän kun on toiminut nettimaailmassa ennen kuin sitä olikaan, ja osallistuu jatkuvasti aktiivisesti. Taisi kertoa olevansa 64 vuotias tässä istunnossa, jota aion referoida. Hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Net Smart: How to Thrive Online, Elluminate/ Blackboard istunnossa Change 11 kurssilla 3. ja 4.  tammikuuta. Peruskäsitteet, joilla Howard lähestyy nettielämää, ovat jo usean vuoden ajan olleet:

• attention (ignore or attend, open a tag for later, bookmark for much later) -matching attention to tool set
• critical consumption (search securely, find sources)
• participation (don’t just consume, contribute and create)
• collaboration (crowd sourcing, wide variety, casual conversations build trust)
• network awareness

Hän käy käsitteet läpi 3.1. istunnossa. Minä mietin niitä nyt oppimisen traditioita vasten. Eikö nämä samat käsitteet ole toimineet oppimisen määrittelyssä iät ajat. Jotain uutta tulee teknologiasta, mutta perusilmiöt säilyvät. Huomion suuntaamisen ongelma on ikuinen, samoin kriittisen ajattelun omaksuminen. Miten osallistut, miten teet yhdessä, miten tietoinen olet verkostostasi? Tämä kaikki nyt netissä. Kiintoisa on osallistumiseen liittyvä Power Law, josta nappasin kuvan:

Alkuperäinen lähde on Ross 2006 ( http://ross.typepad.com/blog/2006/04/power_law_of_pa.html ) . Tuo kuva saa miettimään verkkoelämää. Tarvitaan paljon meitä hiljaisia seuraajia jotka tykätään milloin mistäkin, tagataan, kommentoidaan, kirjaudutaan, jaetaan ja tunnetaan osallisuutta verkostoissa. Verkkoja kuitenkin pyörittävät muutamat gurut, jotka kutsuvat kavereita vierailemaan eri tilaisuuksiin. Miten tässä viidakossa löytää ja ottaa oman paikkansa?

Minä tykkään Howard Rheingoldista koska hänellä on visio ihmiskunnan evoluutiosta kohti yhä parempaa yhteistyökykyä. Arvostan sitä että hän on säilyttänyt elämänilonsa ja toimintakykynsä vaikka kehitys ei ole nopeaa eikä helppoa. Voisi sanoa että hän osaa leikkiä (rakastaa mm. kenkien maalaamista iloisilla väreillä), hänet voi tavata myös Second Lifessa ym. Olen kiinnostunut hänen oppimiskäsityksestään, koska hän tuntee nettielämän alusta asti, kokeneisuutta ei voi kiistää. Hän toimii tasa-arvoisessa hengessä, houkuttelee  mukaan osallistumaan istuntoon eri rooleissa (searcher, contextualizer, mindmapper, summarizer) ja niinpä osallistujat keksivät tapoja jakaa chatissa esim. erilaisia tallennustapoja: mihin tehdä muistiinpanoja, miten ottaa ylös jaetut linkit. Hyvässä pedagogiikassa ilmiöt ovat läsnä, tässä ja nyt. Howard oli kiinnostunut osallistujien kokemuksista ja käsityksistä.

Kaikista näistä syistä halusin omistaa vuoden 2012 ensimmäisen blogipostin Howard Rheingoldille. Lisää tietoa hänestä on helppo löytää, en valikoi videota valmiiksi.

Tämä on 200. blogiposti. Laitan tähän joulukortin jonka siskoni piirsi 10 vuotta sitten ja joka skannattiin aikanaan työpaikan maineikkaassa kuvakerhossa (kiitos Heli Kinnunen) liikkuvaan muotoon (jota en nyt jaksa kokeilla saanko toimimaan).

Eilen ilmestyi verkkoversiona Tarinoita blogien käytöstä, jossa tämäkin blogi on mukana. Täältä pääset lataamaan omasi. Lukaisin eilen kaikki tarinat ja pidin niiden konkreettisuudesta – varmasti auttavat ratkomaan pulmia. Opettajia taisi olla mukana eniten. Eläkeikäisiä kirjoittajia kolme yhdeksästä on iso prosentti, saman olen havainnut monilla areenoilla. Me harmaat pantterit olemme nousemassa, aika näyttää minne kaikkialle

Vilkaistessani äsken Google Analytics tilastoa huomasin, että tuota tonttukuvaa on luettu yhtä paljon kuin viimeisiä postejakin. Se on löydetty hakusanalla tonttu. Kun blogit pääsee tiettyyn ikään, ne alkavat elää omaa elämäänsä. Tämä näkyy selvemmin englanninkielisen blogini puolella, jota luetaan vaikken kirjoittaisikaan. Hiukan oudolta se edelleen tuntuu kun en tiedä miksi joku maa “löytää” blogini ja kertoo siitä kavereilleen. Mutta pitää vain luottaa elämään siinäkin, että elämä kannattelee ja jotain hyvää syntyy ajan myötä.

Toivotan kaikille mukavaa vuoden vaihdetta. Olen iloinen jos kommentoitte tänne Blogitarina-julkaisun minua koskevia ihmettelyjä ja ajatuksia. Moderoin nopeasti uudetkin nimet näkyville. Yleisemmät kommentit voisi esittää vaikka Joanna Kalalahden käynnistämässä Sometu-keskustelussa. Ja nyt joulunviettoon!

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Eilen mietiskelin omien tunteiden säätelyä kuunnellessani Sanna Järvelän esitystä oppimiseen vaikuttavista tekijöistä. Tieto oppimisen tavoista ei aina riitä; tahto ja  tunnetila vaikuttavat syvemmältä ihmisen mielessä. Kokeilen käyttää itseä casena. Pidin taukoa blogissani, kun kävin matkalla eteläisessä Ranskassa, Välimeren ja vuoristojen välimaastoissa – ensimmäistä kertaa elämässäni siellä. Kylmä kotimaa vaihtui lämpimään ja maisemat olivat huikaisevia. Tästä näyttö:

Kuva on otettu korkealta vuoren rinteeltä, jossa huima kuljettajamme ajoi auton levyistä tietä. Kaukana siintävät Monacon kerrostalot. Matkan ohjelma oli myös sisällöltään antoisa, taiteita, historiaa ja nykypäivän elämää. Mielen sisältö vaihtui täysin viikon ajaksi. Mitä siitä seuraa matkan jälkeiseen elämään?

Heti ei pysty tarttumaan mihinkään vaan katselee ympärilleen uusin silmin, hakee paikkaansa. Orientoituminen on tärkeä vaihe, sitä ei pidä sivuuttaa ja mennä suoraan tehtäviin. Uudelleen arviointi on arvokasta aikaa vaikka se tuntuu tehottomalta. Paineiden sietämistä tarvitaan tässä luovan joutilaisuuden olotilassa. Työelämässä menin eteenpäin tekemällä rutiineja niin kauan kun mieli palasi esim. ison hankkeen valmistumisen jälkeen. Nyt vapaus sallii minun upota orientoitumiseen ja motivaation hakemiseen syvemmältä kuin ennen. Mitä tehdä kaikilla mahdollisuuksilla? Mikä oikeasti kiinnostaa niin paljon että tartun siihen?

Kenen kanssa jaan oman oppimisen säätelyn? Kuka houkuttelee minua eteenpäin? Tänään tuli heti 3 tykkäystä ystävällisisltä seuraajilta eiliseen blogipostiin ja myös naamakirjan PLEpeoPLE sivustolla tuli kivaa keskustelua. On tärkeää tulla oikein ymmärretyksi. Yliopistolla käydessä tapasin vielä muutamia vanhoja tuttuja ja muistoja heräsi. (Yöllä näin painajaisunia mutta se on toinen juttu).

Ennen eilistä olin jo käynyt Otavaopiston joulukuun pajassa kuuntelemassa Seppo Niemelän ja Erja Rusasen esitykset. Ne menivät vielä syvemmälle ihmisen kehityksen ytimiin kuin eilinen oppimisen jäsennys. Seppo palautti mieleen pedagogisen suhteen, tasavertaisen toisiaan kunnioittavan ja luottavan suhteen oppijoiden kesken. Se on niin totta, jossain ihmissuhteessa herää eloon ja löytää itsensä, voimavaransa. Sepon tapa kuvata antoi minulle vielä enemmän kuin eilinen minäpystyvyyden (self-efficacy) harjoittelu palautteen avulla. Sama asia mutta eri kielellä ja tasolla ilmaistuna. Sepon esitys löytyy jo videotallenteena.

Syvälle kehityksen alkuvaiheisiin meni Erja Rusanen kysyessään rohkeasti onko lapsen kiintymistarpeita huomioitu päivähoidon organisoinnissa. Aiheellinen kysymys, joskin mahdoton ratkaista – myös kotioloissa kehittyy vaillinaista ja turvatonta kiintymystä. Lasten väliset erot ovat myös isoja, en usko suoraviivaisiin suosituksiin. Mutta se pitäisi ymmärtää, että lapsen homma on syntyä minäksi ensimmäisen kolmen vuoden aikana. Se ei ole pikkujuttu, eikä se ole helppoa ole myöhemminkään. Erja puhui siitä miten hyviä hoitajasuhteita ei saisi katkoa, minä mietin että ihan sama on vielä aikuiskoulutuksessakin. Koulutukset voi organisoida niin että hyviä toimivia ihmissuhteita varjellaan. Tämä ratkaisu taisi puuttua eilenkin kun todettiin koulutuksen menevän pelkäksi suorittamiseksi, osasuoritusten keruuta vailla kokonaisuuden hahmotusta.

Miten voin auttaa itseäni? Tämän kysymyksen olin eilen kirjannut ylös. Hyvä kysymys, vastauksen pitää antaa kehkeytyä niin että ratkaisu tuntuu oikealta. Opinkohan jotain tätä kirjoittaessa? Tuntuu ihan mukavalta, riittääkö se kriteeriksi?

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ‘syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999): tärkeintä on että oppijalle syntyy osallisuus ja ymmärrystä toimintoihin ja hän ymmärtää niiden arvon. Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma -Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat -tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot

Antoisia kokemuksia haluan taas jakaa. Edellinen posti käsitteli Vesa Linja-ahon referointia kognitiotieteen ohjeista opettajille. Minua viehätti sen perussanoma tieteen hyväksikäytöstä, joskin herätti myös ajatuksia ettei se ole yksinkertaista. Opetustyö taittuu monien tekijöiden läpi, ei vain tutkimustulosten. Opettajankoulutuksessa analysoidaan nykyaika ja tulevaisuus monipuolisesti ja omaksutaan oppimisen teoriat oman ammatti- ja opetusalan suodattamina. Ja edelleen opettajan persoonallisuus, se sekoittaa tutkimustuloksia harmillisesti mutta oikeassa elämässä tuottaa tuloksia. Niinpä kysymys oppimistyyleistä ei ole niin yksinkertainen että unohdetaan koko juttu koska tiede sanoo niin. Voi niistäkin hyötyä olla itsearvioinnin peileinä ja tilanteiden jäsentäjinä. Kiitos Vesalle että auttoi minua selkiyttämään omaa peruskysymystäni.

Haluan käyttää sekä oppimisen tutkimusta että avointa verkostoelämää hyväkseni. Olen etsinyt tuota tietä viimeiset vuodet – tai ehkä koko elämäni (yliopiston assistenttina ollessani osallistuin kansainväliseen opiskelijoiden poliittiseen heräämiseen 1970-).

Jatkan tieteisiin suuntautumisesta. Eilen osallistuin Global Education liikkeen avoimeen tapahtumaan, jossa Howard Gardner (älykkyyden tutkija, Harvard) kertoi elämäntyöstään ja keskusteli poikansa kanssa. Global Education on vuosittain toistuva kaikille avoin jakamisen paikka, josta laitoin linkin Twitteriin ja Facebookiin maailmankellon kanssa. Oli mukava mennä Elluminate-istuntoon, kun “Hi from Finland” herättää heti kommentin siitä maailman parhaasta koulutuksesta. Tänään torstaina Jarmo Viteli sitten esittelee Suomen parhaimmuutta.

Howard Gardnerin puhuessa nappasin kuvan joka auttaa ymmärtämään matkaa tutkimusprojekteista kohti käytäntöä:

Gardner on koonnut vuosikymmenten tutkimustuloksia lukuisiin kirjoihin ja yhteistyössä opettajien kanssa on rakennettu sovelluksia käytäntöön. Kyse on elämäntyöstä, monien tutkimusryhmien, tuhansien tutkijoiden. Tulosten jakaminen on tieteellisen toiminnan ikivanha perinne. Minun nimeni näkyy tuossa suotta noin isolla, Elluminate vain tekee sen nykyään noin, se on kytköksissä Blackboardiin. Halusin jättää alkuperäisen kuvauspaikan näkyviin. Tilaisuus on nyt äänitteenä (tai tulossa).

Nyt siirryn nuolen toiseen päähän, jossa avointen globaalien verkostojen elämä vetää irti tieteistä, jokamiehen asiantuntijuutta kohti. Kuuntelin illalla istunnon, jossa Teemu Arina opetti suomalaisia kehittäjiä heittäytymään universaaleihin verkkoihin ja osallistumaan rohkeasti, hankkimaan omia kokemuksia. Sanna Ruhalahti oli kutsunut minuakin tilaisuuteen, en muuten olisi tullut kuunnelleeksi, Sannan syys siis Äänite tuli jo samana iltana ja joku kertoi Twitterissä siitä, siinä toinen syy miksi tulin kuunnelleeksi ConnectPro session.

Teemun kokemukset kulkivat samaa linjaa kuin mitä itse olin kirjoittanut tulossa olevaan blogikertomus- julkaisuun. Ei voi olla kuin samaa mieltä siitä että vain osallistumalla, kokemalla itse, ymmärtää mitä nettielämä verkostoissa on. Yksityiskohdissa sitten näkyi meidän orientaation ero: Teemu arvosti PLENK2010 kurssia ja sen kahta fasilitoijaa edelleen parhaimpana tapana oppia. Minä osallistuin ao kurssille aktiivisesti ja pidin opintoja sisällöllisesti tyhjänä, varsinkin noita kahta fasilitoijaa. Arvostan kuitenkin niitä kahta muuta: Rita Kop ja Dave Cormier, he kykenevät vuorovaikutukseen ja henkiseen vaihtoon. Muuten PLENK- opinnot olivat reippaasti jäljessä suomalaisista aikuiskoulutuksen käytännöistä ja kun kerroin ohjanneeni PLE -orientaatiolla 80-luvulta asti, ei sitä haluttu kuulla. PLE sidottiin vain digivälineisiin, ei muuhun, ajattelin siis väärin. No. uusista välineistä tietoisuus siellä kasvoi kuten jokaisella tuollaisella kurssilla.

Minulle jäi mieleen Teemun kuvaus verkostoistaan, miten opetusteknologian verkoissa hän “tietää milloin hän on niissä, ei tiedä ketä kaikkia on mukana, mutta tunnistaa olevansa siellä”. Hänellä on tuollainen yhteys teknologian guruihin. Minä taas etsin oppimisen guruja ja siksi petyn kun ymmärrän olevani ikäänkuin opetusteknologian yksikössä oppilaana. En seuraa enää noita guruja mutta onneksi on myös oppimisen ja ihmisen kehityksen asiantuntemusta, kuten tuo Gardner edellä. Minun verkoissa yliopistot ja tutkijat ovat huippua eikä minulla ole tarvetta kiistää niiden arvoa. Verkot vailla asiantuntemusta ovat juuri sitä, siellä uskotaan mihin sattuu, tietämättömyys ja tyhmyys leviävät ja kriittinen ajattelu on ikään kuin vanhanaikaista. Tämä verkostoelämän puoli jäi puuttumaan Teemun esityksestä kun tarkoitus oli innostaa mukaantuloon.

Innostan minäkin kansainväliseen verkostoelämään, sieltä saan paljon. Mutta silmät auki siellä on oltava. Tarkoituksella en maininnut kahden ns gurun nimeä tässä, hyökkäykset ovat niin ikäviä. Mainitsen nimiä vain positiivisessa mielessä. Ja välillä ei tiedä mistä on kyse: nytkin odottaa hyväksyntää kommentti KukaHeli?-sivuun jossa tarjotaan kirjallisuutta minun lukijoille. Miten päätän onko se spämmi kun kaikki tiedot ja linkit on OK mutta onko tarjottu sitten Minun Linjan mukaista, huh huh.

Tulinpa iloiseksi kun huomasin Vesa Linja-Ahon koonneen keskeisiä päätelmiä Daniel T. Willinghamin kirjasta Why Don’t Students Like School?  A Cognitive Scientist Answers Questions About How The Mind Works and What It Means For Teaching. Vesa on lukenut kirjan ja minä käytän tätä hyväkseni – toki olen tässä blogissa monia tutkimustuloksia jo referoinutkin ja tunnen kognitiotiedettä. Upotan slidet tämän loppuun, ne kannattaa selata tarkistuslistan tapaan.

Hupaisaa tai no ei hupaisaa vaan ikävästi toistuvaa on se miten sisältö Suomessa liitetään siihen että kaikki on huonosti koululaitoksessamme. Minulla ajatusketju meni ihan toiseen suuntaan: kirjan sisältö toistaa kaikki vanhan pedagogiikan käytännöt ja todistaa oikeaksi uusimmat kehittelyt. Kaikki oli tuttua, mutta mielenkiintoisesti perusteltua ja ajattelua herättävää, kuten aina ennenkin. Mieleeni nousi esim. tämä oman opettajankoulutusryhmäni kokemusten web-sivusto kymmenen vuoden takaa. Opiskelijat kokosivat oppimispäiväkirjansa itsearvioinniksi ja niistä, yhdessä perustietojen kanssa, koottiin sivusto muistoksi. Opiskeluun kuului käytännön opetusta ja ohjausta ja toistensa opetuksen seurantaa, nämä tietysti teoriatietoon lomitettuna. Opettajankouluttajat osasivat yhteistyön ja asiantuntemus oli jaossa. Paljon on Suomessa kehitetty, viisaasti ja aikaansa edellä.

Tässä Vesa Linja-Ahon mainio koonti, suosittelen:

On tullut tavakseni eka kirjoituksella koota asiat, toisella kertoa mistä ehkä on kyse. Edellisessä postissani oli linkit, tässä pohdin miksi ammatillista blogia kirjoittelevat introvertit, intuitiiviset ja ajattelevat ihmiset. Eivät siis ekstravertit tai asiakeskeiset tai hyvin spontaanisti toimivat ihmiset. Hekin voivat blogata mutta eri tavoin. Kyse on ihmisen luontaisista taipumuksista, missä on helppo viihtyä, tuntuu mukavalta ja kotoiselta. Esim. minä viihdyn yksikseni, tykkään mietiskellä ja arvioida, katsoa kauempaa, rakentaa malleja ja analysoida. Siksi minä käytän netin mahdollisuuksia kuten käytän.

Työssäni mietin usein että miksi julkinen kirjoittaminen oli niin mahdotonta monille. Tuntui siltä että työtoveri menisi mieluummin mestauspölkylle kuin kirjoittaisi kommentin keskusteluun. Luokkahuoneopetus f2f sen sijaan oli pyhä asia, kantava voima, kuten pullakahvihetket työn lomassa. Monilla oli kyse ekstraversiosta, voimaa saatiin nimenomaaan lähellä olevista ihmisistä eikä tätä voitu siirtää verkkoon. Olin poikkeus ja turhaan kerroin nauttivani yhdessä olemisesta verkoissa. Ei puheeni koskettanut ja usein varmaan ärsyttikin koska verkko-opetusta tuli kehittää, siis pakolla, keskusjohtoisesti, OPM hankkeiden avulla. Sama suhtautuminen tuli vastaan aikuisopiskelijoilla ja heidän asenteista saatiin pontta hidastaa kehitystä.

Olen tavannut myös ekstravertteja verkkoihmisiä kansainvälisissä opinnoissani. He ovat mestareita esim. tviittaajina. Heihin tutustuu kun seuraa konferenssia ja yhteys on tavattoman helppo säilyttää: verkostoituminen lukuisten ihmisten kanssa on heille helppoa. Pitkiä blogikirjoituksia heiltä harvemmin näkee, nekin voivat olla tviittilistauksia tai muita heittoja.

Viime viikolla oli harvinainen tilanne Change11 opintojen istunnossa, kun vetäjänä oli selkeä ekstravertti Nancy White. Muistan hänen istuntonsa jo syksyltä 2008. Elluminate alkoi olohuoneessa, josta valitset tuolin ja menet istumaan mukavasti. Sohville mahtuu montakin tai oman tuolin voi rakentaa. Tunnelma on sosiaalinen alusta asti, ollaan yhdessä. Onkin kehitetty ‘sosiaalinen artisti’ käsite kokoamaan kaikkea tämänsuuntaista toimintaa. Vetäjänä Nancy on myös spontaani ja hyppelehtivä. Olikin kiintoisaa kuunnella miten hän vastasi toisen fasilitoijan kysymykseen: Mikä on sinun kontribuutiosi näihin avoimiin online opintoihin? “Minun on vaikea paikantaa itseä, olen ekstravertti”, hän sanoi ja painotti kehittelevänsä kaikkea näkyvää, sellaista mikä helpottaa muiden osallistumista ja lisää onnistumisen tunteita. Sosiaalista huolenpitoa siis, tunnuksena socialartist.

Opin että visualisoinnin kehittämisessä on myös muoto ‘graphic recording’, jossa tietoisesti kehitetään erilaisia graafisia ilmaisuja. Olin ajatellut että Linda Saukko-Rauta piirtelee siksi kun se on hänestä kivaa ja hän on lahjakas, nyt sijoitin hänen toimintansa osaksi globaalia nettielämää. Notkeana osallistujana hän heittikin linkin omiin piirroksiin, toivottavasti sen joku huomaa.

Visualisointi liittynee enemmän ulottuvuuteen aistien käyttö vs ajattelu, oikean aivopuoliskon lisääntyvä käyttö. Introvertti voi toki rakastaa visualisointia ja antaa sille arvoa, tarvita sitä. Nyt alkaa asiantuntija sisälläni ärtyä kun yksinkertaistan näin reippaasti, mutta miten muuten voisin sanoa? Seuraavaksi pitänee siirtyä tietojen hankinnan ja käsittelyn puolelle, mitä niissä näkyy tapahtuvaan nettielämän yleistyessä. Mahdollisesti jatkan internetin psykologian käsittelyä. Enpä muistanutkaan aloittaneeni sitä näin napakasti elokuussa 2008.

Tönäisyn tähän kirjoitukseen antoi Anna Tiihonen blogipostissaan tyyppi, jossa hän kertoi oivalluksistaan työhteisöön liittyen: miten ekstravertti nauttii sosiaalisista kokouksista ja saa voimaa suorasta vuorovaikutuksesta kun taas introvertti väsyy ollessaan sosiaalinen muiden tahtiin. Hän antoi linkkejä vuoden 2005 suomalaisen blogosfäärin tapahtumiin, joita en aiemmin ollut tullut katsoneeksi.  Etenen aikajärjestyksessä omiin kokemuksiin sitoen.

2005 seurasin joitakin suomalaisia blogeja, mea-nimimerkkiä eniten. Hän oli voittanut Kultaisen Kuukkelin ja sai huomiota. Minua viehätti hänen tyylinsä kertoa arkipäivän havainnoista. Kerran kommentoin mutta sain tylyn vastaanoton, hän sanoi suoraan että kirjoitus oli tarkoitettu sille-ja-sille ts. ei kuka tahansa ollutkaan tervetullut. Sedis oli Helsingin yliopistolta, hän jäi mieleen. Sunäitis nimimerkkiä luulin ensin oikeasti mean äidiksi, sellaista se oli. Oli jännä katsoa nyt blogipersoona koontia ja sitä edeltänyttä Sedis-blogausta. Nämäkin olivat vuodelta 2005 mutta en niitä aikoinaan huomannut. Siellä oli tehty selvitys silloisen blogiyhteisön persoonallisuustyypeistä Myers-Briggs-kyselyllä, jonka voi itsearviona tehdä netissä. Koonnissa näkyy että introvertti-alkuisia blogaajia oli enemmistö, mutta myös ekstravertteja. Tuntumani mukaan blogit käsittelivätkin tuolloin henkilökohtaisia asioita, harrastuksia ym. Sunäitis on ekstravertti, havaintoni vastaavat tulosta – sittemmin olemme tavanneet ja osoittautuneet kollegoiksi ammatillisessa opettajankoulutuksessa. En kommentoi enempää, kun tunnen tuolloista blogiyhteisöä niin heikosti.

2009 kuulin CCK08- kurssin tutkimusta suunnittelevalta blogituttavalta Jenny Mackness, miten hän kokeili tyyppianalysoida oman ja tiimin jäsenten blogit. Analyysi auttoi jäsentämään myrskyisää tiimityötä (yksi oli scientist, 2 thinker, 1 protector). Jenny jatkoi vielä toisessa blogikirjoituksessaan pohtien, onko introvertin vaikeampi osallistua nettielämään kuin puheliaan ekstravertin. Tällöin oli pohdittavana myös Vicki Davisin ‘coolcatteacher’ blogikirjoitus, jossa hän kävi läpi monia blogaajia ja näytti kuvia mitkä osat heidän aivoistaan aktivoituivat blogatessa. Hän ei aikaillut nimien yhdistämistä tuloksiin, Jenny oli kuvannut tiimin tuloksia nimettöminä. Kuka tahansa voi toki heittää analyysiin minkä tahansa blogin ja saada tiedon, mutta silti minua hiukan oudoksutti kuin toisista noin avoimesti kirjoitettiin. – Suomeksi analyysi ei toimi vielä, tulee kohtelias huomautus.

2009 kerroin tässä blogissa tuloksia itsestäni otsikolla blogipersoonallisuus. Se oli mielestäni kunnianosoitus semanttiselle webille, tuntui mukavalta saada sekunnissa tuloksia blogiraapustusten pohjalta. Hyväksyin tulokset omalta osalta. Muita en olisi tohtinut kokeilla tai ainakaan julkistaa. Oli kyseessä yksittäinen mukava kokemus webin uusista mahdollisuuksista.

2010 osallistuin PLENK-kurssille ja siellä oli menossa arviointiin liittyvä jakso. Minulle muistui mieleen tuo edellä kuvattu ja heitin postin Test your blog, please! Sain 15 vastausta ja kaikki olivat introvetti-perustaisia: 10 henkilöä sai INTP Thinker ja 5 INTJ Scientist. Pohdiskeltiin miten samanmielisiä tai -suuntaisia oltiin kyseisellä kurssilla. Alan pohti että missä ekstravertit mahtaa olla, kaljalla kaverien kanssa varmaan. Chris näki osallistujien olevan kiinnostuneita teknologioista ja pohti miten muilla aloilla mahtaisi olla. – No itse en ole teknologiaan suuntautunut vaan introvertti psykologian ja kasvatuksen ammattilainen.

2011 palaan alkuun: lempitviittaajani @annatee kertoi tuosta blogistaan, johon alussa linkitin, ja kaikki tämä palautui mieleen. Hän kertoi nimenomaan persoonallisuustestistä Myers-Briggs eikä suinkaan blogianalyyseistä, mutta perusta on ihan sama. Persoonallisuuden keskeisistä, pysyvistä  ulottuvuuksista joista voi nähdä yhteyksiä aivojen toimintaan. Introversion ohella blogiystävilläni PLENK -kurssilla painottui intuitiivisuus ja ajattelu. Minusta tuo on uskottava tulos, tällaiset tyypit kirjoittavat tällaisia blogeja Tulos syntyy itsearviointina kun kyselyyn vastaa ja semanttinen web nappaa saman blogeista ja näyttää tekstin mitä on käyttänyt. Ihan selvää? Tässä testi.