verkko-opettajan palapeli

Nyt viileänä heinäkuuna on mukava katsoa miten viime talvi verkko-opettajana toteutui. Seuraan huvikseni työaikoja, oppiakseni ja ymmärtääkseni mihin aika katoaa ja missä kehitys piilee. Nyt tein yhteenvetoa ja hämmästyin sitä että oikeastaan rutiinia ei ole. Tässä kuva (luvut tunteina, teen 800 t/vuosi):

Opetustyön eka osa on nimetty vakiintuneeksi. Siinäkin jokainen ohjaustilanne on uusi: opiskelijat ovat erilaisia ja koko ajan opin heistä ja ohjauksestani. Vakiintuminen merkitsee tiettyjä ratkaisuja edellisessä verkko-ympäristössä, joka tänä kesänä jää pois käytöstä. Syksyksi on kaikki rakennettava alusta asti.

Uudet opetustyöt: olen jo tehnyt yhden kurssin uuteen ympäristöön ja seuraan sen etenemistä kesällä. Uusi tarkoittaa myös kolmatta verkkoympäristöä, jonne pyöräytin yhden kurssin, sekä englanniksi opettamista, mikä on itselle jatkuva haaste.

Keskellä kuvaa on opiskelua, jonka voi jakaa sisällölliseen ja verkkopedagogiseen. Opiskelu on elämäntapa, tästä osasta palkkaa tulee 50 tunnin verran. Verkoissa toimiminen on sosiaalisen median opiskelua kurssilla, ITK08 kongressissa ja jatkuvasti erilaisiin menetelmiin ja toimintatapoihin tutustuen. Viime talvi oli vilkasta aikaa ja kehitys tuntuu vain kiihtyvän.

Hanketyö merkitsee monenlaista verkkopedagogista kehittämistyötä: toimitan verkkolehteä, järjestän ja olen mukana monissa valtakunnallisissa ja paikallisissa innostamistilaisuuksissa. Epämuodolliset esittelyt ovat parhaita, yhdessä kokeillaan ja kehitellään.

Julkaisuissa on harrastusta mukana, esim. tämä blogi. Kirjoittaminen integroi opittua ja on siksi tärkeää. Siinä kohtaa oman ymmärryksen rajat selkeimmin.

Kuvasta puuttuu mm sisäisen yhteistyön tunnit joita maksetaan 30. Välttämättömiä sinänsä - ainoa alue jossa pyrin olemaan tekemättä ylitöitä. Kuvasta puuttuvat myös harrastuksena tehtävä digikuvaus ja kuvankäsittelyn opettelu, www-sivujen tekoa dreamweaverilla ja Moodlen käyttö opettajayhdistyksen tarpeisiin. Noihinkin uppoaa sata tuntia.

Ensi vuosi on edessä ja verkko-opettajan palapelistä vain reunat. Kaikki mikä siirtyy on tietoisuuden tasolla. Verkko-ympäristö on uusi ja tuntematon, hankkeet ovat uusia ja olen varannut omaksi kiusaksi uuden ja haastavan julkaisun aiheen. Sitä hämmästyin tänään, että työn sisältö muuttuu näin tiheään tahtiin. En tiennyt sitä ennenkuin tutkin, hassua. Ilmankos elämä on niin kivaa

Mikä ihme tässä blogin teossa hurmaa? Vertaan tätä nyt painettavan artikkelin kirjoittamiseen, jota olen tässä paennut pari päivää. Tänään paikkailin kiltisti täällä kuvia, jotka olivat pudonneet pois oman oppilaitoksen jonkun palvelimen ollessa Forbidden, mitä ihmettä tuokin sitten tarkoittaa. Nyt kaikki on uploudattu tänne ja pysyvät paikoillaan. Tämä on taas yksi esimerkki siitä mitä kaikkea käsityötä verkko-ope tekee.

Varsinaisesti minua ajattelutti se, että huomaan ajattelevani täällä omilla aivoilla ihan luontevasti. En tiedä miten monen mielestä tämä blogi on tylsä, mutta kiitostakin saan enkä lopulta niin piittaa - eihän kenenkään ole pakko tätä seurata. Mutta miksi kangistun kun pitäisi tehdä painettavaa julkaisua. Onhan se tylsää kun ei voi linkittää, mutta syvin vastenmielisyys on muualla: pelkään, mitä sitten: paljastaa osaamattomuuteni? Olenhan sen jo monesti tehnyt, mitä uutta? Joku ihme solmu siinä on. Kirjoitan samoista asioista kuin tänne, pitäisikö alkaa poimia copy-paste omia ajatuksia? Pekkakin auttoi heittamällä perusmäärittelyjä, ne virkistivät.

Onko se vuorovaikutus joka tässä tekee kirjoittamisen mielekkääksi. Vuorovaikutus on lähempänä kuin julkaisussa joka painetaan syksyllä (eikä niitä juuri lueta ). Minulla on asennevamma hankejulkaisuja kohtaan, kun ne tehdään siksi että pitää eikä siksi että tarvitaan. Ihmiset ei lue edes omia juttujaan. No eikö tämän pitäisi poistaa paineita? Mutta kun mieletöntä ei oo kiva tehdä … seliseli.

Yksi ajatus tuli opetukseen liittyen: jos opiskelijat ovat kuten minä niin annan niitten tehdä blogeja rauhassa enkä pyydä esseitä ainakaan heti. Sitä paitsi blogi on kivempi nimi kuin oppimispäiväkirja, joka myös kangistaa. Joku taisi jossain kertoakin miten opiskelijat aktivoituu omien blogien äärellä..

Nyt olen tehnyt ensimmäisen kurssini uuteen verkkoympäristöön. Kyllä se vie aikaa, vaikka kuvittelen olevani kokenut - olenhan käyttänyt monia verkkoympäristöjä. Tämä alkuvaiheen työ on sellaista mitä ei tyypillisesti opettajille korvata, sen pitää vaan jostain tyhjästä syntyä. Se ei tunnu mielekkäältä, koska edellisessä ympäristössä osaisi mutta tässä uudessa ei. Aika tuntuu valuvan hukkaan.

Vielä huhtikuussa kirjoittaessani tänne tästä asiasta olin innostunut, en enää. Tekniikoiden opiskelu vie aikaa ja energiaa ja todellinen kehittäminen jää väistämättä sivuun. Opiskelet vaan miten asiat voi tehdä ja miten ei ja mikä virheilmoitus on leikkiä ja mikä totta. Opettaja jää tässä yrityskauppojen jalkoihin. Eipä voitu tietää että Gene lopettaa näin pian, mistä tiedämme ettei Optiman käy samoin heti kun opimme sitä sujuvasti käyttämään? Moodle olisi käyttäjäystävällisempi opettajan kannalta, mutta siihen ei sitten saada huoltoa! Luulisi järjestyvän isossa korkeakoulussa. Mutta ei.

Tämä on nyt turhautuneen opettajan väsymyksen purkaus. Taidan olla kuitenkin ainoa joka on kurssin tehnyt tähän mennessä. Elokuuta en uskalla edes ajatella minkälaista sitten on. Kesäkuussa ollaan väsyneitä, niin minäkin. Vapaajakso alkoi tänään… jospa olisi parasta olla hiljaa. Tämäkin edublogs näkymä on erilainen kuin ennen, mutta täällä sentään arvaa miten pitää toimia. Olisi kyllä kiva jos joku säilyisi joskus hetken samana!

Ehken ole aiemmin niin etsinytkään mutta nyt löytyy muitakin verkko-opettajien blogeja ja kokoan niitä tuonne seurattaviin. Sanna Ruhalahti valitettavasti ehti lopettaa bloggauksen juuri, mutta linkitin silti koska Sanna on jo vuonna 2006 tehnyt sellaista mistä moni ei osaa edes uneksia vieläkään. Paras kokemani hankepäätös oli viime heinäkuussa Porin jazzjuhlien edellä heinäkuun puolivälissä Verkot vaihtoon, vaihda verkkoon. Se jäi mieleen.

Toinen uusi linkki on Laurean Irma Mäntyyn, jonka blogissa on uusia kokeiluja sieltä ja täältä. Kannattaa varmasti seurata. Jospa sinne Second Lifeen joskus kunnolla uskaltaisi mennä kömpelöimään (uusi sana).

Lähinnä verkko-opettajan työtä liikkuu Juha, jonka kertomia kahviokeskusteluja käytin jo eilen itsekin avuksi. Kun tuli ensimmäinen nyrpeä “sittenhän se olisi sama kuin suorittaisia verkossa” kommentti niin pohdiskelin sitä V-tyyli ja eTyyli analogiaa. Se tuntui puhuttelevan. Näin sitä opitaan toisiltaan. Nyrpeyden vastavoima on opiskelijoiden palaute “tämä on ensimmäinen aito verkkokurssi elämässäni, olen innostunut, tätä haluan jatkaa”.

Tärkein opettajien tuki taitaa olla Annen opeblogi joka oli joutunut mukaan ammattiblogien kilpailuun. Hassu idea mutta kävin minäkin sitten blogilistassa katsomassa. Olin luetuissa noin sijalla 2400 (siellä on yli 15 000) - jos nuo luvut sitten pitävät paikkansa kun tekevät muutoksia juuri. Hupaisaa silti. Raimo Parikan verkkopedaseuranta ei voi olla suosittu koska se on niin korkeatasoinen, heh heh. Mutta bloggauksessa on hienoa juuri se että erilaisuudesta saa voimaa ja näin voi joustavasti linkittyä sinne tänne. On tähän toimintaan mieli löytynyt. Etsiessä törmäsin myös blogeihin jotka oli lopetettu muutamassa kuukaudessa, kokeiluja on ollut paljon.

Eija on toiminut jo pitkään ja myös häneltä olen paljon saanut. Hänen blogin kautta pääsee mukaan lukuisiin virtuaalikehittämisen tapaamisiin. Irmeli, meidän äiti, minua nuorempi kyllä, kirjoittaa niin vilkkaasti blogissaan että häntä ei ehdi luokitella. Kokemusta ja tietoa hänellä on ja iloista mieltä. Valitussa kohdassa hän valottaa blogilistan koontijuttuja syvemmältä, minä vaan vilkaisin niitä.

Ilmoittakaa bloginne jos haluatte minun huomaavan, varmasti en kaikkia ole löytänyt. Pekka Ihanaista en nyt esitellyt, kun häneen olen jo viitannut niin monesti Pitäisikö käydä katsomassa uutta tietoverkon sieluwikiä, hoh hoijaa nämä kaikki wikit. Siitä tuli mieleen että löysin myös verkko-opettaja wikin. Miten voi olla hukkumatta tähän osallistumisen tulvaan?

Tulipa käytyä seminaarissa jossa piti etsiä opettajan hiljaista tietoa. Mitäköhän siellä sitten etsimme ja mitä löysimme itse kukin? On toki aina kiva tarkistaa että “tietää kaiken” kirjatiedon minkä osaavat tutkijat kertoa ja he jotka lueskelevat ammatikseen. On se (siis hiljainen tieto) kompleksi asia jonka kehitystä on vaikea/ mahdoton jäljittää tarkasti. Siinä eletään ja se siirtyy ihmisen sisälle ja alkaa osallistua hänen toimintaansa. Opettajan työssä on pedagogisia hetkiä, joo on niitä. Kirjaa en ole vielä lukenut.

Oltiin yliopistolla. Jyväskylän AGORA on kyllä kaunis paikka, se aulan maisemat hivelevät silmää ja virkistävät. Oppimisesta puhuttiin kauniisti ja muutama luennoitsija osasi jopa ottaa yleisönsä mukaan, pitäisi varmaan tuntea iloa ja kiitollisuutta. Mutta kun ei irtoa. Kaikki puhe opettajasta oli luokkahuone-lapsi-puhetta kun liikuttiin yliopistojen Opettajankoulutuslaitosten piirissä (niitä oli sitten JKL:n lisäksi Helsinki). Opin että SOKLA on soveltava kasvatustiede HY:ssä, opin uutta. Seuraamalla toista kulttuuria tiedosti omansa, ammatillisen koulutuksen henkisen avaruuden ja liikkuvuuden verrattuna yliopistoon. (AMK-liturgian sieto lisääntyi ainakin vähäksi aikaa).

Verkko-opettajien edistyksellisyyden tiedostin myös - ja että ITK08 kongressi oli erinomaisesti järjestetty. Siellä puheenvuoroilla oli tarkoitus, siellä ajatus kehittyi hetki hetkeltä.

Miten löytyy verkkopedagogiikan viisaus? Onhan tuota etsitty monin tavoin ja edellisessä postissa kaipaamani verkko-opettajat ovat itsekin tutkineet ja kirjoittaneet, kuten minä. Eilen lukaisin virtuaaliammattikorkeakoulun Verkkopedagogiikka ja tutkimus 2007 loppuraporttia. Siinä kokeneet opettajat työstivät asiaa.

Joku kuilu tuntuu aina jäävän teorian ja käytännön välille, niinkö kuuluukin olla, jännite? Töttö kirjoittaa havaintojen teoriapitoisuudesta (siksi ostin kirjan Pinnallista ja syvällistä). Entä ammattilaisten teoriapitoisuus? Opettajan ja tutkijan, tutkivan opettajan? Milloin havaintoni on teoriapitoinen? Ainakin sisälläni asuu kriitikko joka sanoo ettei koskaan mutta ei se hyväksy myöskään tutkijoiden teoriapitoisuutta - se on usein kirjalukeneisuutta.

Yksi keskustelu näkyy kulkevan siinä, onko vain pedagogista mallia seuraava opetus (siis PBL, tutkivan oppimisen annettu malli jne) oppimisteoreettisesti korkeatasoista. Opettajat taas näkevät opiskelijan oppivan myös ihan lukiessaan kirjoja tms. Sitä pidetään jotenkin liian yksinkertaisena ajatteluna. Tekemällä oppimista ei myöskään suoraan hyväksytä teoriaksi, vaikka se on sitä.

Kyselen jokaisen verkkokurssin lopussa, että mitä tekemällä opiskelijat kokivat oppivansa mitenkin paljon. Itse kirjoittaessaan (työstäessään) -vaihtoehto saa aina eniten pisteitä, lukeminen ja keskusteleminen opettavat nekin. Vuorovaikutuksesta oppiminen ymmäretään vuosi vuodelta paremmin oppimisen lähteeksi. Kun yritin tuosta kertoa Voimaantuminen verkkovuorovaikutukseen artikkelissa niin toimittaja ei ymmärtänyt mistä oli kyse ja se piti poistaa. Olenko taas samassa paikassa? Mikä olisi oikea näkökulma tähän asiaan? Opettajien teoriapitoisuus pitäisi nostaa arvoonsa, sellaista polkua nyt kuljen, hyvin hämärää tosin toistaiseksi.

Huomaan kirjoittaneeni valinnoista ja rajallisuudesta: olen johdatellut itseni näkemään millä kentällä itse haluan toimia ja osallistua. En kiinnostu uusista teknisistä vempaimista kuin silloin tällöin - on monia verkko-opettajia jotka raportoivat noita löytäjään. Minä en kuulu siihen joukkoon, mihin sitten?

Jotain tuttua oli tässä verkko-opettajassa jonka blogin löysin vapun aikaan. Hän on perustanut bloginsa samaan tapaan, jopa omaa historiaa hahmottelin vuodesta 1997 kuten hän oli tehnyt. Hänellä oli linkki Satu Nurmelan blogiin, jonka tutkimustuloksia olen käyttänyt verkko-opiskelija aihiossani (kansainvälistä opiskelua). Samalla oivalsin, ettei kukaan muu ole juuri tällainen kuin minä.

Olen kirjoittamassa juttua siitä, mitä on hyvä verkko-opetus. Tuolla muutama posti sitten oivalsin että sen ei tarvise olla tylsä, sevoi kertoa henkisestä koskettamisesta ja läheisyydestä. Mihin perustan kirjoitukseni? Olen lukenut tutkimuksia ja osallistuin ITK08 tutkijatapaamiseen, jossa tutkimuksia sai kuunnella koko päivän. Minulle alkoi vahvistua käsitys, ettei siltä suunnalta tule ratkaisevaa apua. Nuoret tutkijat kertovat mitä tieteen sedät ja tädit kirjoihinsa ovat kirjoittaneet ja heitä ohjaavat asiantuntijat, jotka neuvovat uusille ja alkuperäisille lähteille tuossa tieteen maailmassa. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja katsoo aina peruutuspeiliin. Siellä itketään eleiden puuttumista verkkoviestinnästä, koska viestinnän tutkimus alunperin rakentui ajatukselle ilmeiden ja eleiden tärkeydestä. Oppimisen syvyyden hakeminen on jossain tutkimuksissa kohdallaan, mutta hakemiseksi se usein jää. Tulee vahva tunne, että opettajan työtä tutkijat eivät ymmärrä ja miten voisivatkaan. Pertti Töttö pohdiskelee tieteen pinnallisuutta ja syvällisyyttä herkullisesti, hänen kirjan jaksoin vappuna lukea (tunnen vetoa tieteisiin ..).

Miltä suunnalta voisin löytää hyvän verkko-opetuksen avaimen, jos tiede auttaa vain osittain. Minusta tuntuu että verkko-opettajien on itse alettava puhua asiasta ja jäsentää sitä ihan itse omaa työtä tutkimalla. Verkko-opetus ei ole pedagogisten mallien soveltamista vaan elävää työtä, jossa jokainen opettajan teko heijastaa hänen koko osaamistaan ja kehityshistoriaansa. Muistan vieläkin miten oivalsin omaa toimintaa ohjaavia periaatteita kun 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kollegat haastattelivat minua ja näytin verkkoympäristöä heille. Oivalsin että jokaisella teolla, sanalla, ilmaisulla voimaannutin opiskelijoita ja tuin heidän itseohjautuvuuttaan ja yhteistoiminnallisuuttaan. Verkko-opettajan asiantuntemus on avointa ja monimutkaista (open complex skill). Ohjauksen merkitys nousee tutkimuksissa ja sitä sitten ihmetellään kun se ei istu yhden pedagogisen mallin kaavaan. Ei se istukaan, onneksi opettajilla on arviointikykyä ja joillakin saattaa olla viisauttakin.

Taas suomalaisen blogilistan kautta uusi tuttavuus SAMK:sta. Myös sometu.ning yhteisön kautta ja opeblogin kautta on virinnyt uusia kiehtovia hankkeita: olisi kiva rakentaa yhdessä uusia opefi-tasoja web 2.0 ajatuksilla ja olisi kiva ideoida suomalaista Second Lifeä eli Edu Earthia. Ideointipaikka on jo.

Mihin kaikkeen voi osallistua ja miksi?  AIKA on rajallinen resurssi vai miten sen sanoisi: elämä on rajallinen? Millä perusteilla päätän mitä teen? Olen jo ostanut itselle aikaa tekemällä osa-aikaisen työsopimuksen, se vapauttaa minut opiskelemaan puolet työajastani. Muuten en voisi seurata mitä virtuaalimaailmassa tapahtuu. Tämä ratkaisu tuntuu oikealta, mutta ei anna suoraa vastausta siihen, mihin osallistun ja mihin en “ehdi”. Pulma on ihan mukava, enemmän kiehtovaa tekemistä kuin aikaa…

Oikealta tuntuu ITK08 tunnus Opi valitsemaan - olet aikaasi edellä. Konferenssin aikana tiedosti entistä paremmin, missä virtuaaliopetuksen kehittelyssä itse on mukana. Nyt on käynnissä paljon ja monenlaista. Sosiaalinen media, blogit ja wikit olivat suosittuja perinteisten esittelyjen jatkuessa ( sekä hyviä käytäntöjä että kokeiluja ja seurantaa, tutkimusta).

Minua kiinnostaa eniten kokonaan virtuaalinen yhdessä opiskelu ja kehittely vapailla ja väljillä aikatauluilla. En ole kovin syttynyt äänen ja kuvan käytölle. Uudet sosiaaliset yhteisöt kiinnostavat kyllä kokeilemaan. Miksi nykyään niin paljon järjestetään synkronisia tapaamisia, kun ne sitovat ajan ja tekniikan pitää toimia juuri silloin? Niitä pitää kai kokeilla kun kerran tekniikka tarjoaa tilaisuuden. Olen toki itsekin käyttänyt, mutta kokouksiin.

Avoimuus globaalilla tasolla on mahdollista, kiitos Teemu Leinoselle selvästä näytöstä. Suomessa on sosiaalisen median yhteisö ym ja Anne Rongas, ensimmäisiä wikiopettajia. ITK kokosi kaikenlaiset kehittäjät, myös hallinnon edustajat ja tutkijoita sekä yrityksiä. Yhdessä tekemisen halu ja taito - kai se meillä kaikilla osallistujilla mielessä oli. Erilaisuus näkyi myös herkullisesti kun peräkkäin esiinnyttiin - toisilla painottui kontrolli ja säätely, toisilla vapaa jakaminen.

Kehityksen hitaus tai hidastuminen länsimaissa tuli todistetuksi - jospa on vain odotettu liikoja. Toimintakulttuurin ja toimintatapojen muutos on aina ollut hidasta ja tulee olemaan - ihminen on kekseliäs puolustamaan vanhaa. Intoa konferenssista kyllä sain. Ensimmäistä kertaa ymmärsin digiveikkojen mainion yhteisön kantavan voiman, ilman talkoohenkeä ei oltaisi näin pitkällä. Miten he osasivatkaan antaa arvoa toisilleen, mahtavaa!

Alkuviikosta oli mukana koulutuksessa, jossa kollegat tutustuivat Optiman välineisiin ja vaihtosuunnitelmiin. Nyt olisi jonkinlainen kiinnostus harjoitteluun, se leijuu ilmassa. Eilen kotosalla löysin vanhoja PowerPointteja joissa on kuva ja runo yhdistetty. Nytpä osasin tallentaa ne kuvana ja rakensin Optimaan kansion nimeltä RAKKAUS jossa ovat kommentoitavana nuo pateettiset runokuvat. Kokeilen saanko kollegat tähän mukaan. Pitää mennä varmaan työpaikalle ja kahvilassa mainita asiasta.

Tähän vain yksi noista: Helena Anhavan mietelmä, joka itse asiassa tavoittaa verkko-opetuksen olemusta.

Verkossa ihmiset kohtaavat. Viimeaikaisista opetustilanteista intensiivijakso nousee mieleen. Kun sieltä nyt tippuu opiskelijoiden loppuarvioita niin tiedän mitä ne sisältävät: tuohon ihmiseen syntyi hieno suhde ja hän kiittää siitä. Joku toinen taas haluaa kertoa että eipä koskettanut. Verkossa syntyvät ja elävät ihmissuhteet ihan kuten muuallakin. Toiset ovat valmiimpia verkkokosketuksiin - avoimempia uudelle, uskaltavat hämmästyä että jopas kolahti, en olisi uskonut.

Tätä psykologista puolta arvelen syventäväni tulevina vuosina. Ja eikös Pekka - kollega jonka kanssa intensiiviä yhdessä vedimme - jo ehtinyt tarjota mahdollisuuden: wikiopiston lukupiirin jossa kirjoitettaisiin TIETOVERKON SIELUa uusiksi. Juuri tuo kirjoitus on minuakin kovasti innostanut - ajatella, että se on kirjoitettu jo 1990-luvulla. Miten ihmeessä pystymme paremmaksi tekemään, aika näyttää. Sielun tehokkuus: voi että on makee käsite edelleen, tai viilee.

Tätä blogia kirjoittaessa syntyi vielä yksi oivallus. Minun pitää kirjoittaa verkko-opetuksesta perusjuttu yhteen hankejulkaisuun (ja sitä kirjoittamista pakenin kuvaleikkeihin). Nyt oivalsin, että miksi en kirjoita siihenkin omalla tavallani. Ei kai missään ole säädetty, että jokaisen hankejulkaisun kuuluu olla kuolettavan tylsä? Tästä samasta koskettamisesta minun pitää kirjoittaa jos verkko-opetuksen peruskamaa kirjoitan!