verkko-opettajan palapeli

Minusta tuntuu että ilmassa on nyt kysymyksiä siitä mitä milläkin areenalla jaetaan ja kehitellään ja miksi. Minua on jo pitempään huvittanut se into millä hyppäämme testaamaan jokaista eteentulevaa virtuaalivimpainta ja siihen se aika sitten meneekin. Voisin kuvitella että 95% sos median yhteistoimista menee niihin. Eikä ihan suotta, pakkohan niitä on pitää silmällä. Mutta ainakin minun sisällä tuon toiminnan kyseenalaistaminen on nousussa. On kyse välineurheilusta (tuosta käsitteestä kiitos Juha K blogin pohdinnoille).

Luen uudelleen Glyn Moodyn teosta Kapinakoodi, Linus Torvalds ja vapaan ohjelmoinnin vallankumous (suom. 2001). Nautin eettisistä periaatteista joista open source liike nousi ja joiden varassa se elää. Halu jakaa ja tehdä yhdessä, sellaista mikä on haastavaa. Raha ei ole hakkerien motiivi. Kiehtovaa miten samanaikaisesti eri puolilla maailmaa rakennettiin samanlaisia periaatteita (niin usein tieteessäkin, keksinnöt nousevat kun aika on).

Minä voin ajatella että on luontaista jakaa koodeja digitaalisesti – asiantuntemus kietoutuu välineisiin – mutta mitä kaikkea muuta  nyt yritetään samalla tavalla jakaa? Melkein ensimmäistä kertaa löysin analyysia globaalista massiivista CCK-kurssista ja sen kritiikistä. Tuossa kirjoituksessa ymmärretään se juju että pyrittiin yhdessä rakentamaan mallinnusta oppimisesta eikä kritiikkiä silloin pidä suunnata vetäjiin tai muuhun perinteisiin virtuaaliopiskelun muotoihin. Parhaiten tunnetaan erilaisten välineiden käyttö, siitä on julkaista tutkimuksia. Palataan taas välineurheiluun, siksikö että se on helpompaa, siitä osaamme puhua.

Olen aina arvostanut noiden CCK-kurssien pyrkimystä ja osallistujana tunnen niitä myös sisältä päin. Oli kyse mahdottomasta hankkeesta (jotka ovat aina kiehtovia) eikä pystytty etenemään varsinaisesti tavoitteen suunnassa. Verkkoja sai ja linkkejä mutta teorianmuodostuksesta en kyllä puhuisi. Näen kuitenkin analogiaa open source liikkeen syntyyn: CCK-kurssit kokosivat yhteen samankaltaista porukkaa eettisessä mielessä.  Mutta muuten olimme erittäin heterogeenistä ja keskustelut velloivat ja hajautuivat lukuisiin välineisiin, toisella kertaa voi melkein sanoa kurssin kadonnen ilmaan ennen aikojaan. George Siemens on hänkin pohtinut kysymystä avoimuudesta: jäikö sen aika lyhyeksi?

Miten edetä, mihin kannattaa pyrkiä? En voi olla kaipaamatta asiantuntemusta keskustelun pohjaksi. Oppimisesta on hyvin paljon tieteellistä tietoa, on hassua alkaa keksiä kaikkea uudelleen. Ei se niin suju että maallikot huutelee oivalluksia toisilleen ja ne onkin sitten totta kun kerran kaveri sanoo. Toisaalta uskon että paras tutkimustulos saadaan vain jos mukana on ilmiöitä käytännössä tuntevia ihmisiä, ettei olla norsunluutornissa liian kaukana käytännöstä.

Pitikin mainita että äsken oli Tampereella väitöstilaisuus verkko-opetuksesta. Vaikuttaa kiintoisalta (jos olisin opettaja tutustuisin, nyt en ole varma). Jossain keskusteltiin pedagogisista skripteistä tuohon liittyen: se on hyvä esimerkki siitä miten tutkijoilla on omat käsitteensä joita ei välttämättä tarvita opettajan työssä: voi puhua ohjeistuksista ja ohjauksesta aivan yhtä lailla. Eikä kaikissa maissa tieteentekijät tunne tuota käsitettä, se on nyt meillä muotia

Nyt pitäisi olla joku ylevä loppulause muttei tule mieleen. On hitaamman kehityksen aika.

Nyt oli Venäläisen Ville heittänyt FB:iin niin mainion slidesharen että pitää taas kirjoittaa.

Are you a shy connector?

Olen ihan mielelläni elänyt introverttina ja pinnannut mahdollisimman monet turhanaikaiset illanvietot ym. Joku tuossa esityksessä silti koskettaa ja antaa jatkoa eilisille pohdinnoille:

Ei ole kyse itsen myymisestä vaan muiden auttamisesta.
Tarkoitus ei ole kerätä suosiota vaan oppia ja jakaa monenlaista.

Tuo auttaa, kiitoksia tekijälle. Käsikirjoitettu teksti on aivan ihana sekin, inhimillinen.

Osallistumisen välineet kukin valitsee mieleisikseen. Introvertille hitaalle sopii ne missä oma aika on säädeltävissä – ja tosiaan noin ettei aina tarvitse itse tehdä aloitteita vaan voi vastata muille.

Minut sai liikkeelle Tarmo Toikkasen suomentama lista siitä mitä organisaation tulee käsitellä kun tietostrategioita laatii. Hämmästyin että otsikko olikin sosiaalisen oppimisen strategia.  Otsikon ihmettelyn jälkeen seuraavana nousi että joo, tuosta kyllä heti näkee miksi ei tuollaisia strategioita kirjoitella. Tarkoitan listan pituutta. Mihinköhän asti innokas organisaatio pääsisi kun alkaisi vastata kysymyksiin? No, parhaimmillaan se johtaisi toimintatapojen kohennukseen, ymmärrän kyllä tarkoituksen.

Tuota työtä on tullut tehtyä milloin milläkin nimellä: mutta sosiaalinen oppiminen, voiko siitä olla strategia? Omistaako organisaatio työntekijäin sosiaalisuuden? (No on niitä kerätty verkostoista tiedot ja ylpeilty pitkällä listalla) – tässä kohden tulee aina mieleen se kysymys että lihooko sika siksi että sitä koko ajan punnitaan?

Entä yksittäisen ihmisen toimintastrategia internetissä. Tänään viehätyin The Clever Sheep blogin tapaan pohtia miten tätä viisauden määrää voisi hallita. Mitä hanoja pidän auki ja mitä suljen koska aika ja muisti ja tiedonkäsittelyn kyky eivät ole rajattomia eivätkä ne merkittävästi kehity. Pitää valita ja missä suunnassa valitsee on se kova kysymys. Jotain järjestyksiä täytyy asettaa. Muistan Frances Bellin tehneen oman listansa CCK09 aikana ja saaneen siitä kiitosta.

Olisiko siis tehtävä tietoisemmaksi oma liikkuminen eri areenoilla? Miksi niillä liikun ja mitä siellä saan ja pystyn muille antamaan? Kun uusia välineitä tulee, miten kokeilen niitä ja millä perustein jatkan tai lopetan käytön? Uusi tuttavani Miikka Värri näkyy kyselevän blogissaan näitä kysymyksiä: miksi blogata, mikä ärsyttää missäkin välineessä ym.

Itselle blogi on paikka koota omaa ajattelua niin että siitä voi olla muillekin iloa tai hyötyä. Monet ning-yhteisöt ovat oivia keskustelupaikkoja. Twitter kiinnostaa minua lähinnä konferenssien oheisareenana. Silloin voi saada ajankohtaista tietoa online-tilaisuuksista. En ymmärrä ihmisten seuraamista vaikka olen imarreltu kun fiksut ihmiset haluavat minua seurata. Pitäisikö minun kirjoittaa heitä varten? Ehkä jonain päivänä tulee asia jonka haluan siellä jakaa. Minua ällöttää että sinne pitäisi ilmoittaa oma blogiposti siinä toivossa että sitten joku napauttaa sen sekunniksi auki. EVVK sanon tuollaiselle.

Seuraan blogeja joiden kirjoittajat ovat tehneet kehittämistyötä vuosikymmeniä ja ottavat sen tosissaan mutta realistisesti. Olen tällä hetkellä väsynyt esityksiin joissa opetetaan lukijaa ja kerrotaan että kaikki muuttuu toiseksi kun me on keksitty tämä yhteistyö tässä. Hohhoijaa. Erinomainen löytö, ihmiskunnan elonjäämisen ehto, jatketaan…

How about you? Oliko tässä pohdinnassa jotain koskettavaa?

Eikös käynyt niin että aamulla ensimmäiseksi huomasin pohtivani miten etänä seuraamani innovaatiojuna tuotti tietoa kehittämistoiminnasta. Vaikuttavuutta siis löytyy ainakin minussa. Läsnäolon tuntu oli melkoinen sekin kun pitkin iltaa tuli videoita milloin pimeästä junasta tai asemalta kuvattiin liikkuvaa junaa, ihmettä. Myös Oulun kouluvierailujen tekniikat hämmästyttivät.

Yksi selkeä havainto olikin välineiden keskeisyys: jokaisella oli läppäri ja kännykkä ja niitä käytettiin koko ajan. Tallennus oli hyvin mielessä ja osoitti sekin että kyse oli näille ihmisille luontaisista pysyvistä toimintatavoista. Videoista ja kuvista saisi varmaan helposti koottua myös pilailun jossa ihmiset eivät lainkaan näe toisiaan vaan pelkät koneensa. Huomasin vierityspalkin kertoneen junan mahdollisesta annista erinomaisesti etukäteen. Tuon tekstin kanssa huomaan olevani samaa mieltä.

Suurin vaikutus on varmaan osallistujien tutustumisessa ja vempainten kokeilussa, uusien näkemisessä Oulussa ja matkan aikana. Myös keskusteluista varmasti syntyy oivalluksia koska ne pitää itse hankkia, kirjoista luettuna tai toisen antamana ne eivät elä samalla tavoin. Vaikka minusta silloin tällöin tuntui että nyt opetellaan yritystoiminnan alkeita tai ammatillisen koulutuksen peruskurssia niin on se kaikki tarpeen, pukea itse sanoiksi ajattelunsa. Tätä kaikkea junamatkalla harjoiteltiin.

Vapaus vs. sääntely: Mieleen jäi keskustelu jossa todettiin ensin että täysin avoimessa tilanteessa nousee usein esiin  tyyppi joilla on yksi sanoma jota tämä sitten hokee koko ajan. Tämä saa muut väistymään, siksi tarvitaan sääntöjä. Sitten tiedettiin että joku oli antanut luvan julkaista omaa vasta kun on kommentoinut muita. Prosessia voi siis pitää käynnissä rytmittämällä (kolmen kommentin jälkeen yksi oma juttu) ja kommenteilta nimenomaan voi vaatia laatua (lukoiden pitää tykätä). Tuossa kohden tuntui kovin tutulta: juuri noin verkko-opetuksessa on tullut tehtyä.

Kyllä siellä kehityksen ytimessä liikuttiin: muistan myös pimeässä junassa ääniä: ihminen on tärkein ..  ja luonto .. talous pitäisi saada palvelemaan eikä määräämään (näin sen muistan tänään) ja samassa vielä todettiin miten ihmisen pitää löytää se oma juttu, passio, jota haluaa tehdä ja kehittää, sitoutumisen kautta antaa parhaansa. Olen ihan samaa mieltä.

Tätä kaikkea on paljon rakennettu myös organisaatioiden, erityisesti oppilaitosten sisällä. On paljon kokemusta josta voisi oppia ja jatkaa aloittamatta aina samoista alkeista (vai voisiko?)

Samalla tykkään kovasti myös pitkänlinjan puheenvuoroista kuten Petteri Järvisen blogista jossa sosiaalinen media asetetaan aika- ym puitteisiin. Se on myös kovin totta että aikaa ei löydy kaikissa elämäntilanteissa. Kuka mahtoi olla se nuori mies joka alkumatkasta sanoi että “täällä on ihmisiä jotka eivät halua aikuistua”. Viittaan häneen jo toisen kerran (eka viittaus oli että on enemmän kuvaajia kuin ihmisiä ja se toistui tässäkin kirjoituksessa). Kolmas hänen virke taisi olla että “en tiedä yhtään mistä on kysymys” – sekin oli virkistävämpi kuin muotihokemat.

Tarkoitan siis että kehitys vaatii aina ihmisiä jotka säilyvät avoimina ja kriittisinä eivätkä lakkaa kyselemästä ydinasioiden perään.

Olen tänään seurannut sosiaalisen median innovaatiojunan etenemistä Helsingistä Ouluun  (etänä hyppäsin mukaan vasta aamukahvin jälkeen enkä aamulla klo 6). On ollut yllättävän mukavaa. Taisi olla hyvä onni kun ensimmäiseksi avasin tämän Byrokratian vastavirta qikin jossa haettiin toimintakulttuurin muutosta. Aihe on sydäntä lähellä ja kuvassa näkyvät Ville Venäläinen ja Pekka Ihanainen – heitä arvostin jo valmiiksi. Niinpä kuuntelin koko puoli tuntia.

Kiintoisaa on tiedostaa miten samoja kokemuksia tulkitaan eri tavoin. Jokaisella on hetkensä, aikakautensa jolloin “herää” näkemään missä maailmassa elää ja sitten tätä heräämistään muille kertoo. Nyt on uudenlaisia välineitä kertomiseen, muilta osin en jaksa nähdä nykyistä aikaa parempana kuin entisiä. Päinvastoin, minua hirvittää ihmisten sinisilmäisyys kun he kuvittelevat että valta on tviittajan käsissä. Ei se todellakaan ole, visertelyä on aina ollut ja se on aina voitu sivuuttaa kun oikea valta sitä vaatii, niin myös nykyään.

Muutoksen prosessia kuvailtiin: on aloittajat, edistäjät, taukoja ja hyppäyksiä. Itse muistan joskus oppineeni sitkeyttä, kun yhden päättävän elimen kokouksessa vaikuttaja rauhallisesti sanoi että pitää vaan sanoa samat asiat aina uudelleen. Samaa haettiin tuossa junavaunussa, että suomalaiset oppisivat tuon rauhallisesti tekemään.

Todella naivia on mielestäni ajatella että kyse on pomojen muutoksesta, että he antaa vaan työntekijöiden kokeilla mitä sattuu jotta ne kasvaisi… Usein minusta tuntuu että asiantuntijuus unohtuu nykyään… ei kai työpaikka ole leikkikenttä?

Opetuksen maailman murrosta voi katsoa monelta kulmalta sitäkin. Itse elin voimakkaimman murroksen noin 20 vuotta sitten ja olen kokenut miten ulkomaailma vastustaa kun oppilaitos tekee “oikein” siinä mielessä kuin tuon junan innovaattorit esittävät ja itsekin ajattelen: että ihminen kasvaa vastuuseen ja oppimisen omistajuuteen. Opetushallinto oli aluksi sekin vastaan, nyt sillä taholla on kelkka käännetty, mutta moni opiskelija vastustaa (melkein) yhtä voimakkaasti edelleen. Opettajan tulisi määrätä ja sanoa mitä on tehtävä ja milloin mitäkin palauttaa, miten ajatella, miten näytellä roolileikki läpi tämän koulutuksen. Kyse on siis nimenomaan toimintakulttuurin murroksesta joka on käynnissä koko ajan kaikkialla eikä kehitys suinkaan mene eteenpäin aina.

Myöhemmin vilkaisin vielä tehtäväksi annot junassa ja monia lyhyitä välähdyksiä, jopa ruokapöytä Oulussa oli kuvattu. Hauskimpia ääniä junassa oli “täällä on enemmän kuvaajia kuin ihmisiä” .  Muutamissa pikku ryhmissä työskenneltiin ihan tosissaan konkreettisia edistymisiä hakien, mikä näytti lupaavalta minun silmissä.  Nyt ovat sitten Oulussa jossain, suoraa lähetystä sieltä en löytänyt tai ehkä halusin olla välillä aktiivinen ja kirjoittaa tämän.

Tässä vielä linkki teille jotka haluatte tietää enemmän innovaatiojunasta testilabrana.

Nyt on luminen joulu. Eilen oksat painuivat lumen painosta. Tänään tuulee ja lumi pöllyää, oksilla on kevyempi olo. Katsoin TV.stä YleTeema ohjelman muistin tutkimisesta. Eric Kandel selvitti labrassaan etanoiden avulla miten näytetään oppimisen ydintapahtuma. Samat ilmiöt tunnettiin jo kun opiskelin psykologiaa mutta tutkimusmenetelmiä on sen jälkeen kehitetty. Perustutkimus kiehtoo minua ja näen siinä samaa kerrostuneisuutta kuin lumisissa oksissa. Välillä ajatuksia pitää sitten ravistella ettei pysähdytä.

lunta oksilla

Seuraan omaa muistiani nyt vuoden viimeisinä päivinä, kun tyhjennän työhuoneen ja tietokoneen. Huomaan että uudemmat hankepaperit on helppo heittää pois, mutta vanhoista pinoista löytyy vaikeammin heitettäviä, juttuja joihin olen edelleen kiintynyt. Mikä lopulta jää mieleen? Mitä tarvitsen edelleen?

Kongressit ja vastaavat eivät palauta mieleen paljoakaan. Näen ohjelmista mitä on käsitelty ja on niistä maar jotain iloa aikanaan ollut. Jonkun puhujan saatan muistaa. Pidemmät kurssit tuottavat enemmän muistikuvia, tosin niiden opettajia ja kurssitovereita löytyy tuolta blogiluettelosta. Yhteydet ovat jääneet pysyviksi.

Tietokoneen kautta tulee tällä hetkellä melkein kaikki. Tänään olen siirtänyt työpaikan s-postin kautta käynnistämäni jutut uuteen s-postiin. Joskus suvaitaan ilmottaa ettei käy, se on jo käytössä, eikä ole keinoa sanoa että joo mulla se on käytössä.

Kehittymistäkin huomaan tapahtuneen: miten vielä 2004 olen toiminut haparoiden, aavistuksilla suuntaa hakien. Nyt olen paljon varmempi. Jospa se jatkuva vastaan paneminen mitä on tullut joka suunnalta, se on karaissut ja pakottanut löytämään omat käsitykset. Elämän dialektiikkaa.Myös hyvät neuvot oikealla hetkellä ovat ratkaisseet valintoja. Vielä 2005 ajattelin tehdä kotisivut Dreamveawerillä mutta Sami sanoi että eikun teet blogin. Nyt heitin roskiin ensimmäiset kokeiluni ja muistin miten jännittävää niitä oli kirjoittaa. Nyt tämä on luonnollinen osa elämää.

Oma sisäinen into pitää kehityksen yllä – se näkyi myös Kandelin labran tutkijoiden haastatteluissa. Heillä oli toistensa arvostaminen kunnossa, mitä oli ilo seurata. Itse tiedostan myös tarvitsevani verkoston jonka kanssa jakaa löytöjä ja pohdintoja – sellaisen rakentaa ja sitä ylläpitää samalla itse kehittyen. Edessä on mielenkiintoinen kevät .. pääsenkö pintatiedosta syvemmälle?

Yritän saada itseni ymmärtämään että työelämäni Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa on päättymässä ja olen pian täydellisen vapaa. Lykkään työhuoneen siivoamista, papereita on vähemmän, mutta tietokone, miten sen siivoan? Yksi kuva tähän blogiin liittyen on lokakuulta otettu talteen, jospa sen nyt käytän ennen koneen tyhjennystä.

blogin vierailut lokakuussa

Oli pakko ottaa ylös noin hauskat luvut. Käyntien määrät nousivat nopeasti 400 mutta eipä enää täsmännyt kaupunkien määrään. Nyttemmin luku on ollut noin 450 kuukaudessa: blogi sivuaa monia sometu-keskusteluja ja muita blogeja, mikä on nostanut kävijämäärän. No mitä sitten?

Olen löytänyt verkostoni verkko-opettajana ja päässyt mukaan kiehtoviin keskusteluihin. Työyhteisö on avartunut ohi oman työpaikan, mikä helpottaa eläkkeelle jäämistä.

Verkko-opettajana löysin tapani toimia aikuisten opettajaksi opiskelevien kanssa ja pystyin tarjoamaan monille antoisan kokemuksen verkko-opiskelusta. Asenne muuttuu vain oman toiminnan ja kokemuksen kautta, kun itse näkee ja kokee.

Opiskelijoiden asenteisiin olen voinut vaikuttaa, kollegoihin vähemmän. Joskus tuntuu että olen innostuksellani vain ärsyttänyt heitä puolustamaan f2f opetusta. Yleiset asenteet verkko-opetusta kohtaan ovat ajan tasalla mutta toimintaan vieminen etenee hitaasti. Tuttu tilanne varmaan monessa oppilaitoksessa.

joulukuussa 09

Vielä viimeinen kuva tämän blogin elämästä syksyllä 2009. Käynnit ovat vakiintuneet ja verkostot olemassa. Suomi seuraa jos on annettavaa, kun on annettavaa.

Minun pitää nyt linjata tämä blogi vapaan kehittäjän suuntaan: käsittelenkö verkko-opetuksen perusilmiöitä ja seuraan tutkimusta kun en enää käytännössä opeta tai ohjaa. Virtuaalisten yhteisöjen elämä on yksi kiinnostuksen kohde. Rajanveto kansainväliseen puoleen on toinen, jatkanko erikseen englanniksi vai miten?

Verkkoelämä ainakin jatkuu, se on varma. Ilman sitä en voi enää ajatella olevani..

Miten ihmisen mieli venyy toimimaan siellä täällä ja vielä tuottamaan jotain mielekästä? Kuuntelin juuri Clay Shirkyn esityksen -niitä Web 2.0 Expo Nykissä äskettäin, u know   Jos joku juttu on pitkään ongelma, se ei katsokaas olekaan ongelma vaan fakta. Elämme info-overloud- tilassa se nyt on vaan niin. Tarvitsemme hyviä filttereitä niitten surkeitten välineitten tilalle mitä meillä on. Tuossa on toki hyväkin sanoma: vika ei olekaan minussa vaan välineissä.

Jotain hyvin paradoksaalista tässä on kun saamme uusia välineitä joka hetki ja sitten imurit niitä varten. Mukava oli twitterlinnun pikku imuri joka takaa laadun erottamisen määrästä. En ole kokeillut, en jaksa tutustua. Heitin muille tiedoksi sometuun kuten kuuluu. Opettelen twitteriä itsekseni ja tänään löysin jopa kutsun OnLineEducaBerlin ja vihjeen seurata sitä joltain osin kotoa käsin. Ei hullumpaa, tosin LearnTrend 2009 on kuuntelematta sekin.

En tiedä saiko tuo alussa esittämäni Shirky hyviä tweettejä esityksestään vai ei, tykkäsin katsella hänen korvia ja kivasti hän käsillä huitoi, mutta sanoiko hän lopulta muuta kuin päivitteli aihetta jota moitti muiden vain päivittelevän. Ehkä hän aikoo myydä omia filttereitä jotka sitten pelastavat. Quality of individual minds on tosi huima käsite mutta mistä löytyy ne ihmiset jotka siihen tarttuvat oikeasti? Epäilen että ratkaisut löytyvät oman elämän tavoiteasettelun kautta.

Jos taas ajattelen ihmisen tavoitteita suhteessa tarjolla olevan tiedon määrään: mistä tiedämme ettei kuilu ole aina ollut yhtä syvä kuin nytkin? Ennen todisteltiin ettei jokainen suomalainen VOI oppia lukemaan ja kirjoittamaan, nyt ei sitten opita medialukutaitoa. Mikä oli minun lapsuudessa sotien jälkeen ihmisten tilanne hallita elämäänsä? Ensin odotettiin mihin raja tulee, voiko asua Imatralla vai ei -oli siinäkin informaation overloadia joka meni syvälle ihmisen mieleen. Ja nuo ajat kuvataan nyt stabiilina, totta tosiaan. Epävarmempaa se oli kuin tämä nykyinen aika.

Siis rauhoitun ja teen mitä huvittaa: tavoitteet tulevat esiin toiminnassa. Otan käyttöön uudet lelut joista tykkään, ne  auttaa kuten arvelen Voicethreadin tekevän. Kirjoitan suomeksi jos en jaksa englanniksi ym. Teen konkreettisia juttuja jos ei irtoa syvempiä, ne on silloin kehkeytymässä mielen syvyyksissä ja tarvitsevat unia noustakseen pintaan. Elämä on elämää eikä jatkuvaa pinnistämistä

Asioita on mukava käännellä päälaelleen silloin tällöin: onpa siis ihana tämä pimeä syksyn aika Suomessa. Nautitaan ihan kuvan kanssa:

marraskuun maisemaa

Olen tänään pimeässä maisemassa kävelyn lisäksi nauttinut monenlaisesta teknologiasta: Voicethread jossa tuollaisen kuvan ympärille saa puhuvat tai kirjoitetut kommentit, se jotenkin houkuttelee minua kovasti ja haluaisin osata tehdä kollegoille sellaisen. Mutta aina kun teen eka kerran jotain joudun ihan hukkaan ja väsyksiin vaikka se olisi kuinka helppoa. Niinkuin tuo todella oli. Sitten piti lähettää tyttärelle tiedot uudella puhelimella ja lähetin mutta unohdin nimeni mutta terävänä tyttönä hän arvasi että äitihän se siellä. Jospa maisema ja osaaminen vastaavat toisiaan, sitähän tämä vaan

Olen laatimassa slidea kurssin istuntoon ja nyt haen vauhtia äidinkieltä käyttäen. Eihän sitä tiedä mitä ajattelee ennenkuin on kirjoittanut asiasta. Kuvan valitsin ensin, se voisi olla tämä muuttolintujen parkki ennen matkaa:
Linnut ovat niin avoimin mielin ja katselevat kauas meren rannalla.
Ensin tulee kuitenkin mieleen se mitä vastustan, mistä en tykkää konnektivismin ns. teoriassa. Se on tietty mekanistisuus, näennäinen objektiivisuus ja systeemien persoonaton liike. Ihmiset miltei suljetaan pois kun verkostot oppivat kasvottomasti ja tieto lisääntyy vaan kuin ruoho maasta kasvaisi. Se on kuitenkin aina ihminen joka oppii eikä mikään verkon solmu. Toinen minua kiusaava asia on pyrkimys vedota neurotieteen kaiken selittävään voimaan, no sitä saatte odottaa. Kukaan aivotutkija ei koskaan tuollaista lupaa mutta maallikot, ne intoilee.

Rajaton oppiminen semmassa puhui Moravec jolta nappasin ylös oppimiseen liittyen:

it is not hardware, it is not software, it is mindware.

Tuon haluan nostaa: ihmisen mielen sisälle on mentävä jos oppimista halutaan ymmärtää tai selittää. Sitten pitää tajuta että mielen sisällä toimii samanaikaisesti koko paketti arvoista asenteista tavoitteista kyvyistä emootioista ja teoista. Nämä kietoutuvat toisiinsa tavoilla joita on miltei mahdoton jäljittää. Verkostoissa oppivat kokonaiset ihmiset.

Mikä sitten kuvaisi parhaiten yhteyttä tai vuorovaikutusta (mitä connection oikein sisältää sävyinä? minun sanakirja tuntee vain juna-aikataulujen liittymät) — haa, olisiko liittyminen hyvä suomennos! Onhan siinä jotain sitoutumisen suuntaan mutta kevyemmin. Sitten voisi olla syvemmälle meneviä joita kuvaisi dialoginen toisiaan kuunteleva ja kunnioittava suhde. Entä jakaminen, sharing – se on aina dialogissa? Myös toisen arvostaminen on dialogissa sisällä.

Mihin siis konnektivismia tarvitaan? Luetteloimaan ja linkittämään kaikki uudet vempaimet kuten tuossa edellisen postin julkaisussa laadukkaasti tehtiin. Kannattaa kyllä vilkaista se juttu. Mutta ei minua kiinnosta pelkät uudet lelut vaan ihmisten väliset suhteet. Miten tästä sitten teen yhden dian? Seuraavaksi kokeilen kävelyä, se on kirjoittamisen ohella toinen luotettava apu ajatusten kehittelyssä. Miksikö en keskustele? Ei työpaikalla kenelläkään ole aikaa, siksi keskustelen tässä.