verkko-opettajan palapeli

Noin houkuttelevalla otsikolla Jyväskylän yliopisto uutisoi Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjan, joka tänään tarkastettiin. Ensimmäinen suomalainen väitös verkkokirjoittamisesta, sanovat. Kai ne muut väikkärit ovat sitten olleet muusta.

Kannatti käydä kuuntelemassa tilaisuutta. Etukäteen minua viehätti Riston löydökset verkkokirjoittamisen luovuudesta ja uudistuvuudesta. Hän ei murehdi kielen muutosta vaan nautiskelee siitä, pikemminkin. On itsekin kirjoittanut blogia jo vuosia, tietää mistä puhuu. Ajatus lähti lentoon jo alkupuheenvuoron myötä: enpä ole ennen pohtinut miksi on vaarallista pukeutua vaalenvihreään kietaisunuttuun. Tutkimus on teoreettinen katsaus luovaan kieleen verkossa.

Tarvittiin kai kirjallisuustutkija tekemään näitä löytöjä. Kasvatustieteilijät tuntuvat edelleen itkevän ilmeiden ja eleiden perään. Filosofiaan väittelijä sanoi nojaavansa selvimmin, hermeneuttinen ote oli katsottu mielekkääksi. Väitöskirja löytyy edellä olevasta blogilinkistä, sitä en ole lukenut (500 sivua) vaan kirjoitan väitöstilaisuuden innoittamana. Kohteena oli verkkoproosa: luova, puheen kaltainen mutta tyylitelty kirjoittaminen verkkoblogeissa, chateissa ja keskustelualueilla. Kuten RNP totesi; kukaan ei sano romaanien olevan sosiaalisesti vivahteettomia vaikka ne ovat “vain” tekstiä. Kieli voi olla mitä vaan. Jotain outoa kyllä on, siis minulle uutta ja opittavaa, ilmaisussa että kieli käyttää kirjoittajaa, että kielellä olisi oma tahto. Minä edelleen luulen sitä olevan ihmisellä.

Verkkokirjoittamisen dialogisuus tai vuorovaikutteisuus on RNP mukaan aivan ilmeistä ja uudenlaista dialogisuutta. Yhteistä kieltä luodaan jatkuvasti. Verkkoproosaan liittyy myös mahdollisuus puhua yksityisistä asioista julkisesti. Se on jakamista ja hyvin elävää sellaista. Itsekin olen silloin tällöin ollut oivaltamaisillani jotain verkkoilmaisusta, miten se sisältää ihmisen kaikki toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet… tähän tulen palaamaan vielä.

Väitöstilaisuuden lektio ilmestyi RNP blogiin 30.12. – kannattaa lukea sieltä kokonaisuudessaan. Myös keskustelussa nousi monia herkullisia metaforia. Mikä on lentokorkeus (abstraktiotaso) väitöskirjassa. Entä mikä se on tässä blogissa? Tämä ei ole proosaa siinä mielessä kun RNP suosittelemat blogit esim. hetket. Tässä on tarkoitus ymmärtää verkko-opettajuutta, tässä kohden verkkokirjoittamisen mahdollisuuksia ja muuttuvaa luonnetta – mutta epäilemättä kirjoitan omalla äänellä ja se on ehto sille että kukaan tätä lukisi. Miten se toimii? Samanlaisuus – erilaisuus, vapaus vs työ, missä tässä mennään?

Ihailen verkko-opettajaksi kasvun kuvausta ja tunnelmien kerrontaa carlitos-blogissa: mikä minua yht äkkiä pelottaa ennen kuin painan publish. Valkoisen paperin kammo ei ole poistunut (kuten RNP sanoi) mutta se ylitetään?

Tarkkailen omaa oppimistani: miten haukkaan palasia uusista tekniikoista, menetelmistä, koko uudesta valloittavasta maailmasta. Siinä on paljon innostavia elementtejä. Tätä olen tehnyt ennenkin: parantanut maailmaa yhdessä samanmielisten kanssa.

Miten palaset liittyvät yhteen? Joskus saumattomasti, heti vaan käyttöön. Kunhan saan hyvät rutiinit RSS maailmaan niin työtapani kohenevat. Nyt olen laittanut Google Readeriin sellaisia joita muutenkin olisin voinut vilkaista, ero ei vielä tunnu. Mainioita lyhyitä videopätkiä on jaettavaksi ja niistä tiedotan kollegoille. Voin auttaa englanniksi opettavia joilla on ollut raskaampi työ opekoulutuksessa. Yleislinja on siis että uutta löytyy ja on kiva ottaa käyttöön.

Eniten elämyksellisesti antaa aina Ensimmäistä Kertaa Tekeminen. Käynti second lifessä oli sellainen. Yhteisöihin liittyminen ja keskusteluun osallistuminen on kivaa mutta luonnollista.  Äänitiedostoja voisin alkaa tehdä, pikkuisia oman opetusmateriaalin oheen. En ole niitä ennen kaivannut, mutta voisihan jotkut opiskelijat niistä tykätä, ehkä.

Oppimisen laadusta otin eilen ylös (Teemu Arina, seminaari marraskuussa Kuopiossa, kuunneltuna) :

• ei arvioida sisältöä (koska kuka tahansa osaa referoida ja toistaa sanottua/ kirjoitettua)
• arvioidaan miten rakennat sen päälle
• miten hyödynnät muiden antamaa
• miten jaat muille ja osaat yhdessä rakentaa jne.

Tästä taisivat opiskelijani kirjoittaa intensiivin arvioinnissaan ihan luonnostaan.  Osaanko itsestä nähdä tätä kun opiskelen uutta sosiaalista mediaa? Onko ensimmäinen pala aina tekniikan oppiminen, sitten sen vasta voi liitää ja “rakentaa sen päälle”. Oppijakäsitteinä ovat alkaneet elää creator, contributor, lurkkijat – oliko muita. Ne voisi ajatella myös vaiheina..?

Alkuvaiheessa on keskeistä mennä yli kynnyksen jonka muodostavat kaikki epäselvät asiat joita en vielä osaa ja tiedä. Sitten voi päästä eka kertaa tekemisen nautintoon ja sitten – asiasta riippuen käyttöön ottoon ja vakiintumiseen, kehittelyyn ja uuden luomiseen. Uuden luominen on niin kivaa että taidan nyt kaivata sitä opiskelussani. Jotain pitää siis Tehdä itte. Katsotaan.

Opiskelimme viikon ajan verkko-oppimisen perusasioita yhdessä opiskelijoiden kanssa (he suorittavat ammatillista opettajankoulutusta joko Jyväskylässä tai Helsingissä). Viime posteissani – ja kolmessa opiskelijan blogissa on ihmetelty miten intensiivisyys oikein syntyi ja mitä tapahtui. Yritän tässä koota keskeisiä vaikuttaneita tekijöitä palapeliin.

Keskustelu syntyy läsnäolijoiden ideoista, ajatuksista ja tarkkaavaisuudesta. Samanaikaisesti liikkuu sekä ihmisten välisiä että asioiden välisiä voimia. Dialogista tilaa ei sinänsä voi luoda, mutta voi luoda edellytyksiä hedelmällisen vuorovaikutuksen syntymiselle. Tarvitaan turvallinen tila, säiliö, joka kestää kaikki erilaiset esitykset. Oikea ilmapiiri eli aidon vaihdon tunnelma on olennaista. Ohjeita voisi olla: kuuntele odota kunnioita, puhu suoraan, ole aito ja avoin. Osallistujat ovat osa dialogia, kyse ei ole tekniikasta tai menetelmästä vaan ihmisten kohtaamisesta.

Opettajalle asettuu vaatimuksia, jota on vaikea käsitteellistää tai teoretisoida. Isaacs käytti käsitettä ennakoiva intuitio kuvaamaan ohjaajan toimintaa: ohjaaja aistii sanoman takaisen merkityksen ja vastaa syvällä tasolla eikä vain viestin ilmiasun perusteella. Samanaikaisesti dialogin ominaisuuksiin kuuluu suora puhe, jossa ei tulkita toisen puolesta. Nuo tuntuvat ristiriitaisilta, mutta niin on kuitenkin tehtävä.

Dialogihorisontti on yksi tapa käsitteellistää tapahtunutta. Se voi syntyä itseohjautuen, mutta verkkokoulutuksissa ohjaajalla on olennaisen tärkeä rooli dialogihorisontin muotoutumisessa. Ohjaajilla on kolme perustehtävää, joiden avulla he voivat tukea dialogihorisontin muodostumista. Nämä tehtävät ovat seuraavat:

• osallistumisen ohjeistaminen,
• tutustumisen mahdollistaminen ja motivointi,
• oma läsnäoleva prosessuaalinen osallistuminen.

Osallistumisen ohjeistaminen tarkoittaa yksityiskohtaista ja selkeätä ilmaisua verkkoympäristössä siitä, milloin, miten ja myös miksi pitää osallistua. Selväksi tehdään kaikki se, minkä voi selväksi tehdä.

Tutustumisen mahdollistaminen ja motivointi tarkoittaa sitä, että verkkoympäristöön luodaan tutustumisalueita ja –toimintoja ja varataan niiden käytölle aikaa sekä pyritään saamaan osallistujat innokkaiksi esittelemään itseään toisilleen ja tutustumaan toisiinsa. Tutustuminen auttaa buberilaisen minä-se suhteen muuttumista minä-sinä suhteeksi. Pekka Himanen puhuu ohjaustilanteesta jossa ollaan “innostuneita toisistaan”.

Ajallinen läsnäolo tarkoittaa sitä, että ohjaaja tuottaa osallistujille kokemuksen, että hän on ”aina läsnä” intensiivijaksoilla. Käytännössä on kyse nopeasta, välittömästä reagoinnista osallistujien kysymyksiin, haasteisiin, ongelmiin tms. Persoonallinen läsnäolo tarkoittaa sitä, että ohjaaja sallii oman henkilökohtaisen tapansa osallistua näkyä, että ohjaajan persoona ilmenee hänen viesteissään. Paikantava läsnäolo viittaa siihen, että ohjaaja välillä kertoo, mistä fyysisestä paikasta virtuaaliseen tilaan tulee. Persoonallisen ja paikantavan läsnäolon lähellä on emotionaalinen läsnäolo. Se tarkoittaa sitä, että ohjaaja silloin tällöin kertoo omasta tunnetilastaan. Esimerkki auttaa muita osallistuja tulemaan verkkoinhimillisiksi ja siten helpommin ja tutummin kohdattavaksi.

Ohjaajan läsnäoloon kuuluu toiminta, jolla hän tukee työstettävien asioiden sisällöllistä käsittelyä. Tässä on tärkeää ohjaajan tasavertainen, ei-autoritaarinen suhtautuminen. Ohjaajan pitää tehdä periaate ”ohjaaja on yksi osallistuja” todeksi siten, että tasavertaisuus on emotionaalisesti koettuna totta. Ja kun ohjaaja siinä onnistuu, se itse asiassa antaa hänelle tilan tarvittaessa suunnata aidosti osallistumistyöskentelyä haluttuun, tavoitteen mukaiseen suuntaan.

Onnistunut oppiminen syntyy ohjatusti itseorganisoituvan tilan avulla. Ohjaajat auttavat organisoitumista, mutta eivät sanele sitä. He ovat mukana osallistujina prosessissa tietäen, mihin pyritään. Tavoitteellinen verkko-oppiminen vaatii puitteet, joissa ohjaajat houkuttelevat ja ohjeistavat osallistujat tekemään työn ollen itse tasavertaisia osallistujia. Opiskelijoiden pitää kokea, että on innostavaa ja houkuttelevaa pistää itsensä näkyväksi. Ilman tätä vapautta ei synny onnistuvan oppimisen kokemusta.

Onnistuvan verkko-oppimisessa siis tarvitaan:

1. luottamus siihen, että opiskelijat haluavat oppia ja oppivat sitä mitä heidän kuuluu oppia,
2. ohjaajien läsnäoloa ja autenttista persoonallista ohjausta.

Läsnäolevan ja persoonallisen otteen kautta ohjaus sulaa osallistujien yhteiseksi toiminnaksi, tasavertaisuudeksi. Ja se synnyttää vapauden oppia – ikään kuin itsestään.

Opiskelijat kertovat loppuarvioinneissaan paremmin kuin itse osaisin (kiitoksia vaan) :

Intensiivin aikana monet aiheet nousi pohdittavaksi niin keskusteluissa kuin omassa mielessä. Keskustelu paljasti hyvin ne ajatukset, jotka eivät olleet itsellä kovin hyvin sisäistettyjä. Verkkointensiivissä mielestäni kyseenalaistettiin hyvin ja laajasti aiheen teemoja. Se innoitti muodostamaan niistä oman, perustellun mielipiteen, jolloin oppiminen syventyi.

Ohjaajat olivat todella osa keskustelujoukkoa. Koin heidät vertaisinani.

Tavoitteiden saavuttaminen: Uskon, että tähän osaan vastata vasta jonkun ajan päästä. Nyt on tullut nopeasti paljon uutta. Sitä vien nyt vähitellen osaksi omaa työtäni. Sitten vasta voin kertoa, opinko ja mitä olen oppinut. Ainakin sulattelua tämä vaatii. Uskon, että ajattelutapani verkko-ohjauksen suhteen on muuttunut. Ja ainakin tämä kurssi on rohkaissut minua pyrkimään verkko-opetuksen pariin!

Kurssilla sai vahvan käsityksen siitä, miten verkko-oppiminen on sidoksissa oppimiskäsitykseen ja sen seurauksena toimintatapaan. Teemat ohjaavat oppimista, mutta itse toimintaa ei ole välttämättä ennalta suunniteltu.

Tiedonrakentaminen yhdessä, itseohjautuvuus, oppimisprosessin suunnittelu, ohjaus ja arviointi, kaikki nämä ym. yhdessä sitoutumisen ja motivaation kanssa vahvistaa käsitystä siitä, miten tieto syvenee ja ajattelu ja asiantuntijuus voi kehittyä. Yksilön ymmärryksen yläpuolella olevan tiedon ymmärtäminen tulee mahdolliseksi! Kaikkea ei tarvitse tietää ennakkoon, riittää, että on olemassa yhteisön tuki.

Ohjaajien sitoutuminen prosessien eteenpäin viemiseen oli sopivan näkyvää. Ohjaajat olivat aidosti kiinnostuneita. Kaikki mukaan ja kaveria ei jätetä henki tuli näkyväksi. Opiskelijan asemaan heittäytyminen on vaikuttava tehokeino. Tuki ja avoin ilmapiiri toteutuivat.

- Mitäpä tuohon olisi lisäämistä. Tässä kirjoitettu tulkinta nojaa yhteiseen kirjoitukseen (ks Julkaisut) ja on suurelta osin Pekan ansiota (dialogihorisontti). Aion jatkossa syventää oppimisen ymmärrystä..