verkko-opettajan palapeli

Taas suomalaisen blogilistan kautta uusi tuttavuus SAMK:sta. Myös sometu.ning yhteisön kautta ja opeblogin kautta on virinnyt uusia kiehtovia hankkeita: olisi kiva rakentaa yhdessä uusia opefi-tasoja web 2.0 ajatuksilla ja olisi kiva ideoida suomalaista Second Lifeä eli Edu Earthia. Ideointipaikka on jo.

Mihin kaikkeen voi osallistua ja miksi?  AIKA on rajallinen resurssi vai miten sen sanoisi: elämä on rajallinen? Millä perusteilla päätän mitä teen? Olen jo ostanut itselle aikaa tekemällä osa-aikaisen työsopimuksen, se vapauttaa minut opiskelemaan puolet työajastani. Muuten en voisi seurata mitä virtuaalimaailmassa tapahtuu. Tämä ratkaisu tuntuu oikealta, mutta ei anna suoraa vastausta siihen, mihin osallistun ja mihin en “ehdi”. Pulma on ihan mukava, enemmän kiehtovaa tekemistä kuin aikaa…

Oikealta tuntuu ITK08 tunnus Opi valitsemaan – olet aikaasi edellä. Konferenssin aikana tiedosti entistä paremmin, missä virtuaaliopetuksen kehittelyssä itse on mukana. Nyt on käynnissä paljon ja monenlaista. Sosiaalinen media, blogit ja wikit olivat suosittuja perinteisten esittelyjen jatkuessa ( sekä hyviä käytäntöjä että kokeiluja ja seurantaa, tutkimusta).

Minua kiinnostaa eniten kokonaan virtuaalinen yhdessä opiskelu ja kehittely vapailla ja väljillä aikatauluilla. En ole kovin syttynyt äänen ja kuvan käytölle. Uudet sosiaaliset yhteisöt kiinnostavat kyllä kokeilemaan. Miksi nykyään niin paljon järjestetään synkronisia tapaamisia, kun ne sitovat ajan ja tekniikan pitää toimia juuri silloin? Niitä pitää kai kokeilla kun kerran tekniikka tarjoaa tilaisuuden. Olen toki itsekin käyttänyt, mutta kokouksiin.

Avoimuus globaalilla tasolla on mahdollista, kiitos Teemu Leinoselle selvästä näytöstä. Suomessa on sosiaalisen median yhteisö ym ja Anne Rongas, ensimmäisiä wikiopettajia. ITK kokosi kaikenlaiset kehittäjät, myös hallinnon edustajat ja tutkijoita sekä yrityksiä. Yhdessä tekemisen halu ja taito – kai se meillä kaikilla osallistujilla mielessä oli. Erilaisuus näkyi myös herkullisesti kun peräkkäin esiinnyttiin – toisilla painottui kontrolli ja säätely, toisilla vapaa jakaminen.

Kehityksen hitaus tai hidastuminen länsimaissa tuli todistetuksi – jospa on vain odotettu liikoja. Toimintakulttuurin ja toimintatapojen muutos on aina ollut hidasta ja tulee olemaan – ihminen on kekseliäs puolustamaan vanhaa. Intoa konferenssista kyllä sain. Ensimmäistä kertaa ymmärsin digiveikkojen mainion yhteisön kantavan voiman, ilman talkoohenkeä ei oltaisi näin pitkällä. Miten he osasivatkaan antaa arvoa toisilleen, mahtavaa!

Alkuviikosta oli mukana koulutuksessa, jossa kollegat tutustuivat Optiman välineisiin ja vaihtosuunnitelmiin. Nyt olisi jonkinlainen kiinnostus harjoitteluun, se leijuu ilmassa. Eilen kotosalla löysin vanhoja PowerPointteja joissa on kuva ja runo yhdistetty. Nytpä osasin tallentaa ne kuvana ja rakensin Optimaan kansion nimeltä RAKKAUS jossa ovat kommentoitavana nuo pateettiset runokuvat. Kokeilen saanko kollegat tähän mukaan. Pitää mennä varmaan työpaikalle ja kahvilassa mainita asiasta.

Tähän vain yksi noista: Helena Anhavan mietelmä, joka itse asiassa tavoittaa verkko-opetuksen olemusta.

Verkossa ihmiset kohtaavat. Viimeaikaisista opetustilanteista intensiivijakso nousee mieleen. Kun sieltä nyt tippuu opiskelijoiden loppuarvioita niin tiedän mitä ne sisältävät: tuohon ihmiseen syntyi hieno suhde ja hän kiittää siitä. Joku toinen taas haluaa kertoa että eipä koskettanut. Verkossa syntyvät ja elävät ihmissuhteet ihan kuten muuallakin. Toiset ovat valmiimpia verkkokosketuksiin – avoimempia uudelle, uskaltavat hämmästyä että jopas kolahti, en olisi uskonut.

Tätä psykologista puolta arvelen syventäväni tulevina vuosina. Ja eikös Pekka – kollega jonka kanssa intensiiviä yhdessä vedimme – jo ehtinyt tarjota mahdollisuuden: wikiopiston lukupiirin jossa kirjoitettaisiin TIETOVERKON SIELUa uusiksi. Juuri tuo kirjoitus on minuakin kovasti innostanut – ajatella, että se on kirjoitettu jo 1990-luvulla. Miten ihmeessä pystymme paremmaksi tekemään, aika näyttää. Sielun tehokkuus: voi että on makee käsite edelleen, tai viilee.

Tätä blogia kirjoittaessa syntyi vielä yksi oivallus. Minun pitää kirjoittaa verkko-opetuksesta perusjuttu yhteen hankejulkaisuun (ja sitä kirjoittamista pakenin kuvaleikkeihin). Nyt oivalsin, että miksi en kirjoita siihenkin omalla tavallani. Ei kai missään ole säädetty, että jokaisen hankejulkaisun kuuluu olla kuolettavan tylsä? Tästä samasta koskettamisesta minun pitää kirjoittaa jos verkko-opetuksen peruskamaa kirjoitan!

Nytpä on kiehtova tilanne: seurata itseään ja yhteisöään oppimisalustan pakollisessa vaihtamisessa. Edellisen Genen hallitsen omiin tarkoituksiin, yhteisön tasolla lienee eroja senkin käytössä. Ainakin opiskelijapalautteet kertovat suurista eroista.

Kunnon työntekijänä (?) asetan omaksi tavoitteeksi jouduttaa muutosta koko yhteisön tasolla. Mielelläni tartun toimeen ja alan puuhata. Huomenna on koulutusta kollegoille ja siellä voin orientoitua tilanteeseen opiskelijana ja seuraajana.

Oma tilanteeni tuntuu nyt siltä että suunnilleen tiedän mitä Optimassa voi tehdä. Olin päivän koulutuksessa alkuvuodesta ja perjantaina kertasin 2 tuntia ja viikonloppuna tunti kerrallaan 1+1+1 tuntia. Voiko olla niin, että tuossa ajassa oppii alustan käytön? Ensimmäisen verkkoympäristön oppiminen vei vuoden, kun kaikki oli uutta. Siihen aikaan markkinoitiin ajatusta, että verkkokurssin teko on valtava homma, joka vaatii 3-5 hengen tiimin ja vähintään puolen vuoden suunnittelun ja erillistä rahaa. Kuka muistaa enää tuollaisia? Koskaan en ole noin toiminut, mutta taisi jarruttaa turhaan tuo ohjeistus. Parissa päivässä on kurssi aina syntynyt ja sitä on voinut parannella koko ajan. Ikinä en ole kurssia etukäteen pilotoinnut ja “valmiiksi” tehnyt. Monia toimintoja kun ei edes voi etukäteen arvata.

Toisaalta nykyään ei enää opiskele oppimisalustaa pelkästään vaan koko ajan ajattelee, että mitä siitä puuttuu ja mitä muuta tarvitaan, wikejä ja blogeja sun muuta. Kaikki monimutkaistuu kun mahdollisuudet lisääntyvät. Palapelin ympäristö tulee mukaan kuten kuvakin kertoo. Oppimisalustan aikakausi on ohi, mutta..

Tämän viikon saavutuksena pidän täydennyskoulutuksen kurssin aktivoitumista verkkotyöskentelyyn opintojen loppuvaiheessa. Meillä on yhteinen Moodle, jossa kokemuksia jaetaan. Uudet verkkokurssien suunnitelmat päästään katselemaan tunnukset ja salasanat jakamalla ja sitten keskustelupalstoilla kerrotaan kysymykset ja palautteet. Vähitellen kiireiset ihmiset pääsevät mukaan ja innostuvatkin.

Äsken heitin tarjolle wikin jossa kokemuksia voidaan tarkemmin analysoida. Mitäköhän sieltä tulee? Itse huomaan vieraantuvani sellaisesta lähityöskentelystä, jossa yksi puhuu (esim kurssin esittely 10 min) ja muiden on nopeasti reagoitava siihen kertaluontoiseen esitykseen.  Minun muistini ei toimi noin vaan haluaa kaiken talteen koneelle ja yksilöllisen aikataulutuksen.

Joskus tulee varmaan aika jolloin lähiopetusta järjestetään vain oikeaan tarpeeseen eikä se ole “ainoa oikea normaali koulunkäyntitapa” kuten nykyään. Tekisi mieleni hypätä tuohon aikaan – ja itse asiassa olen jo hypännytkin