verkko-opettajan palapeli

Verkko-ope istuu tässä seuraamassa ja ottamassa talteen 2006 ja 2007 aloittaneiden opiskelijoidensa keskusteluja ja kommentteja tänä vihoviimeisenä R5-päivänä. Yksi vuosi on jo toimittu seuraavassa ympäristössä. Aikuisopiskelijat kirjoittelevat kun deadline kaatuu päälle; heillä on ollut aikaa aiemminkin mutta on myös työ ja perheet ja harrastukset ja koko elämä.

Minä jään kaipaamaan tätä ympäristöä jossa itseni verkko-opeksi koulutin. Tässä suomalaisten kehittämässä ympäristössä (käytössä 2001-2009) opiskelija voi antaa vertaispalautetta jopa suoraan palautuskansioon jätetyn työn kylkeen. Keskusteluista näkyy erinomaisesti sekä ketju että uusimmat – ja keskustelun viestiin saat näkyviin kuvan tai dokumentin suoraan. Harjoituksia on helppo tehdä, myös kuvavalintatestin. Opiskelijoille voi näyttää harjoituksen tuloksen, sekä omat että koko ryhmän. Näen heti ketä on paikalla ja opiskelijan nimeä napauttamalla näen hänen profiilin missä tahansa olenkin. Seuranta välineet toimivat, mikä on tärkeä kun vedän muutaman sadan opiskelijan ryhmiä. Tänään otan printit vuosikursseittain koska aina jää osittaisia suorituksia, vaikka miten informoisit.

Olen tänään surullinen koska joudun luopumaan tästä oppimisalustasta ja sen myötä kaikesta edellä kuvatusta. Olen ollut verkko-opettajan työni suhteen aika hiljainen tänä talvena koska en ole keksinyt myönteistä kerrottavaa. Ja mitäpä ruikuttaa asioista joihin en voi vaikuttaa. Olen toki jo opettanut kaikissa mahdollisissa ympäristöissä ja kullakin on puolensa. Verkko-open kompetenssiin kuuluu käyttää mitä tahansa ympäristöä. Mutta työelämän kehitys ja yritysten eloonjäänti ei näytä juurikaan liittyvän asiakkaiden tarpeisiin, me vain mukaudumme … ja siinä on ollut nielemistä ja erityisesti tänään on.

Olen tänään (vasta) lukenut Voimala ohjelman (11.5. uusinta 13.5.) herättämää keskustelua Qaikussa ja monissa blogeissa. Ihastuin tähän Eero Leppäsen kannanottoon Lapin automatkalta porojen ja koskien keskeltä. Asiantuntevia kysymyksiä helsingin herroille ja rouville.

Monissa ihmisissä on herännyt muistot siitä mitä ihanaa ja merkityksellistä he ovat sosiaalisen verkon löytämisen kautta kokeneet ja miten elämä on ratkaisevasti avartunut. Näin on. Hämmästyin toisaalta sitä kritiikkiä mitä toisinajattelijaa kohtaan esitettiin. Minussa ohjelma vain osoitti että Jaana Venkula on ihan ulkona kaikesta kuten hän kertoikin. Harmitti tietysti hiukan että hän s-postitulvan edessä lopetti digitaalisen toiminnan kun silloin olisi juuri voinut organisoida opiskelijat tukemaan toisiaan. Sitä olen tehnyt vuosikausia ja se on kivaa. Mutta eihän me kaikki voida kaikkea, Jaana on jo tehnyt merkittävän elämäntyön. Kunnia sille: hänen ajatuksensa tietämisen ja taitamisen kaksoiskierteestä spiraalina on edelleen mielestäni mainio sanokoon tiedeyhteisö mitä vaan.

Samoin minusta oli ihan kiehtova se kriittisempi nuori mies jonka nimeä en nyt muista. Hän oli asunut jenkeissä kai ja nähnyt siellä jotain mitä minä en täällä. Ja tottahan se on että menetelmät tulevat ja menevät, muuttuvat eikä kukaan tiedä mikä nimenomaan pysyy. Myös minä valikoin mihin menen mukaan.

Onko suomalaisessa sosiaalisen median yhteisössä uskonnonomaisia piirteitä ja ihmisten jakamista me – nuo toiset ryhmiin. No jakautuuhan ihmiset, totta se on ja epäluulo verkoissa eläviin on edelleen voimakas. Sitä on vaan pakko sietää – ei ihminen muuta käsitystä ennenkuin se saa itse voimakkaan myönteisen kokemuksen. Sitä olen pyrkinyt järjestämään työssäni ammatillisessa opettajankoulutuksessa ja on se tullut vuosi vuodelta hiukan helpommaksi.

Eniten minua hämmästytti se että monissa asiantuntijoissa jotenkin kolahti syytöksenä ne Venkulan puheet … se kertoo että ihmisen sisässä on kaikupohjaa. Elääkö se meissä kaikissa se kysymys verkkovuorovaikutuksen aitoudesta vaikka me tiedämme että ihmiset täällä kohtaavat. Ei noin voimakasta reaktiota synny ilman kaikupohjaa.. täysin asiattomat syytökset menee ohi kuin se vesi hanhen selästä.

Jos vielä kommentoin sitä aivotoimintaa ja masennusta niin niille hymyilin suoraan koska tiesin ne aivan paikkansa pitämättömiksi. Puhutaanhan TV:n ohjelmissa paljon huuhaata. Yhtä lailla minä hymyilen kun konnektivismin kehittäjät perustavat muka aivotutkimukseen vaikka eivät tunne sitä. Aivojen tutkimus kehittyy huimaa vauhtia mutta se ei selitä ihmisen käyttäytymistä kuin aivovaurio- tai huumekokeiluissa. Aivot ovat hyvin joustava ja toimintakykyinen elin. Olen siirtynyt käsitöistä webbisivuihin – ei niissä ole eroa aivojeni kannalta eikä käsien.

Tuosta Eero-linkistä pääsee nopeasti eteenpäin ja tietysti Annen Opeblogi ja Tarmon ja Jarmon blogit ovat tuossa oikealla ja uutena Virve. Jos tämän lukee joku joka ei vielä ole keskusteluja seurannut…

Lueskelen Maarit Mäkisen väitöskirjaa otsikon aiheesta. Aihe on mielestäni tärkeä ja koskettaa omia intressejä. Olen ennenkin löytänyt hänen julkaisujaan digitaalisen voimistumisen spiraalista. On tarpeen mallintaa miten se etenee: mahdollisuudet, taidot, osaamiset, itsetunto ja voimistuminen, yhteisö ympärillä vuorotellen liikkuvat ja liikuttavat eteenpäin..

Mäkinen on seurannut digitaalista voimistumista Tampereella, Brasiliassa, Keniassa ja asunut USA:ssa  tutkijana. Hänellä on tietoa eri kulttuureista – kaikissa on kuitenkin voitu toimia ja viety jollain lailla voimistumista eteenpäin. Tampereelta on mukana Mansetorin lisäksi romaanien yhteisö. Mäkisen intressi on tasa-arvon edistäminen. Itselle tuo monikulttuurisuus avaa perspektiivejä kun tahtoo muuten pudota tähän suomalaiseen elämään ja alkaa pitää tätä normaalina.

Väitös on tehty journalismin tutkimusyksikössä, mikä saa minut vertaamaan mediatutkijoita vs ihmistieteilijöitä. Median kautta taitaa nopeammin päästä kiinni muutokseen kuin ihmisen mielen kautta.

Tutkimuksen taustaan on koottu monitieteisesti yhteiskunnalliset, psykologiset ja yhteisölliset tekijät – kaikki tarvittava perustietous joten sitä kannattaa lukea. Voimistava pedagogiikka on kiva käsite, Freire on yksi tuttu nimi. Miten ihmeessä voimistumista täällä hyvinvoivien ja koulutettujen suomalaisten keskellä voisi edistää. Mäkinenkin mainitsee miten manselaiset seurasivat keskusteluja mutta kirjoittamisen kynnys oli yllättävän korkea. Niinpä. Elearningeuropa sivustolla törmäsin pohdintaan konnektivismista .. jossa todettiin ettei eurooppalaiset voi kirjoittaa julkisesti mitään omaa uraa mahdollisesti vahingoittavaa. Siksi ollaan sitten hiljaisia vaikka julkaisun välineitä olisi käytössä mitä. Hohhoijaa, huomaan sanovani usein