verkko-opettajan palapeli

Löysin noin puhuttelevan postin Ville Venäläisen blogista että linkitän tähän. Sometu on tänä talvena tullut minullekin merkitykselliseksi paikaksi vaihtaa ajatuksia ja seurata muiden pohtimisia. Sielläkin varmaan ihmiset toimivat hyvin monenlaisilla motiiveilla, joku benchmarkkaa saadakseen omalle uralle nostetta. Mutta paljon on meitä lapsenmielisiä innostuksen jakajia.

Villen blogin nimi pisti silmään myös: Opi olemaan. Elämä tuppaa liian helposti muuttumaan suorittamiseksi. Itselleni Peter Jarvisin luento To Be or to Play? on valaissut tuota kysymystä. Kesän vapaajakso on hyvä aika palauttaa järjestystä.

Mutta mistä tuo innostus ja hinku tulevat, sitä kysyn itseltä tänäänkin. Innostuksen voima sitten ohjaa menemään syvemmälle, perehtymään perusteellisemmin kaikesta ympäristön vastustuksesta huolimatta.  Veijon tutkimilla keittiömestareilla perustietojen ja -taitojen oppimiseen meni 6-7v edelleen harjaantumiseen vuodet 6/7-12/13 vuotta ja sitten 13-15 vuoden harjoittelun ja jatkuvan opiskelun ja reflektoinnin jälkeen oltiin huipulla.

Verkko-opetuksen ovat jotkut aloittaneet 90-luvulla Suomessa jne. mutta olot ja välineet kehittyvät niin huimaa vauhtia että historiasta ei suoraan voi oppia mitään, arvelen. Viisas kohta Villen kirjoituksessa on myös “Ihmiset hakeutuvat luonnostaan ympäristöön joka hyväksyy heidät”. Tuossa on yksi innostuksen säilymisen ehto  ja nyt kirjoittaessa ymmärrän että verkko-opetukseen liittyen työntekijä esim opettaja tulee koko ajan leimatuksi puutteelliseksi ja vaillinaiseksi kun ei tuotakaan uutta vieläkään osaa… tästä seuraa välttämistä pakenemista syyttelyä.. ja negatiivinen kierre jatkuu ja voimistuu.

Sen voi katkaista yhdellä myönteisellä kokemuksella.

Olen kaupungissa koska kollega Veijo T. väitteli tänään keittiömestarien huippuosaamisesta. Teeman innostamana mietin nyt tutkijuuden vaiheita ja asiantuntijaksi kasvun vaiheita. Miten paljon niissä on samaa ja mikä saa ihmisen innostumaan pysyvästi jostain niin paljon että rakentaa elämäntyönsä sen ympärille.

Tutkijan vaiheista minulla on tallessa vuoden 1993 tutkijuuden ajoilta Riitta Suurlan kuvaus, joka on yhden casen syvä analyysi. Vaiheistus kovasti puhutteli minua tuolloin ja muistan sitä Koulutuksen tutkimuslaitoksessa muillekin levittäneeni. Vaiheistuksessa tieteen paradigmaattiset muutokset (Kuhn) sidotaan tutkijaan, jotain vastaavaa tieteen ja ihmisen murroksessa.

Vaiheistus

• materiaalikeskeinen vaihe (aineiston keruu ja huolellinen raportointi)
• teoriavaltainen (yhteen teoriaan sitominen ja sen avulla tulkitseminen)
• kokonaisvaltainen (arvot, yleisempi yhteiskunnallinen vastuu) – nämä siis tutkijan prosessin vaiheita.

Tutkijan identiteetti muotoutuu edistyvässä toiminnassa. Toiminnan on oltava osaamisessa edistyvää niin että tutkija asettuu tutkimuskohteensa oppiin ja pyrkii oppimaan paitsi kohdettaan myös itseään tutkijana (voi että nautin näistä ilmaisuista edelleen). Kehitys etenee kriisien kautta, joissa samalla vanhaa murtuu ja uutta syntyy. Käsitteet murtuvat kehittyäkseen, luodaan perusta uudelle vaiheelle. Kehitys voi myös pysähtyä milloin tahansa jos ei “suostu” uuteen kriisiin.

Verkko-opettaja työnsä tutkijana ja kehittäjänä? Materiaalikeskeistä toimintaa on harrastettu, koottu kokemuksia toimivista käytännöistä. Tällaista alkaa olla jo paljon. Entä teoriavaltainen ote, mitä se olisi verkko-opetuksessa? Oppimisen teorian ympärille rakentamista entistä tietoisemmin, ehkä. Kokonaisvaltainen ote verkkoihin ja verkostoitumiseen löytyy ainakin open source liikkeen kautta, ilmaiseksi jakamisen ilo ja sitä kautta naivi ja innokas maailman parantaminen aina yhtä rakas asia.

Onko huippuosaamista verkko-opetuksessa? Voin ajatella CCK08 kurssin vetäjät huipuiksi siinä mielessä että he pystyvät organisoimaan maailmanlaajuisen yhteisopiskelun. Oppimisen Teorian hallinnassa he eivät ole huippuja (tulkintani mukaan), mutta sillä puolella löytyy paljon tekijöitä enkä nimitä huipuksi ketään. Sopiiko huippuosaamisen käsite lainkaan tähän?

Suomessa on ensimmäinen verkko-opettajapolvi syntynyt tai syntymässä, haparoiden ja itseään epäillen…  Aloitin ihan taitavasti tämän blogin määrittelemällä osatekijät, milloin tuohon olisi lisäämistä? Arvelen kaikkein tärkeimmäksi oman motivaation, sitoutumisen, hinku pitää olla jotta jaksaa kehittää. Veijolla on rakkaus keittiömestarin ammattiin kantava voima. Minä tunnen jostain syystä vetoa verkko-opettajuuteen ja tuota suuntautumista pitää itseltään kysellä, mitä kaikkea siihen mahtaa liittyä?

Olen monesti kokenut vieraantumista lähiopetuksesta ja niinpä nytkin. Esittelin verkkokurssini opiskelijoille jotta se näyttää tutulta kun menevät sisään, tietävät miten olen ajatellut ja mihin pyrkinyt. Kaikki on toki sanottu siellä mutta uskotaan tuollaisella “näkemisellä” olevan merkitystä. Itse en kyllä muista kasvoja kovin hyvin.

Lähiopetuksen jälkeen on eri tavalla väsynyt, minkä ajattelen johtuvan siitä että muut määräävät tahdin ja pitää keskittyä kuuntelemaan hyvin erilaisia kysymyksiä ja näkökantoja. Kun kerran kehoitan keskeyttämään niin sitten se on sallittava vaikka kysyjä olisi aina menossa eri paikassa esittelyä kuin itse. Se tekee levottoman hyppelevän olon ja minulla herää huoli niistä jotka ovat eka kertaa verkkoympäristössä.

Ääni kuuluu huonosti, oma ja muiden, eikä mikkiä ole kaikille tarjolle eikä varmasti haluakaan sen käyttöön. Väärinymmärryksiä syntyy vaikka pinnistelee äärirajoilla miettimässä että miksi tuollaista kysyy ja tuolla tavalla? Huomaan masentuvani kun aistin puhtaan suoritusmotivaation ja helpolla pääsemisen halun. Ei se ilmeiden näkeminen aina ole onnellista (kun väitetään että se helpottaa ymmärrystä).

Olen tottunut omaan tahtiin ja yksilölliseen (vaikka julkiseen) ohjauksen verkoissa jossa ääneni kuuluu aina samalla tavalla. Opiskelijoilla (aikuisilla) on myös jonkinlainen itsesensuuri eivätkä he kirjoittele näkyviin lapsellisia ryöpsäyksiä. Yritän painottaa verkossa jatkuvan suorittamisen mahdollisuutta, saa nähdä miten käy. Aniharvat opiskelevat kesällä vaikka se olisi mahdollista.

Syvässä ovat totutut käytännöt, oltava lähijakso ja sitten vilkaistaan verkkoympäristöä edellisenä iltana .. lähipäivät syövät verkon käytön eikä niitä useinkaan saada tukemaan toisiaan. Minä preferoin pelkkiä verkkokursseja koska niissä verkko herää henkiin ja opitaan siellä kohtaaminen.

Matkustaminen on yksi säästökohde vai pitääkö tukea kotimaisia elinkeinonharjoittajia? Connect pro istunto taannoin päättyi siihen että laskettiin säästetyt kilometrit, isolla ryhmällä niitä oli paljon. Onhan niitä sanontoja kurssimatkoista että “aina se kotiolot voittaa” ym. Onko irrottautuminen hyväksi jotta oppiminen käynnistyy. Tämä kotona oman tietokoneen ääressä keskittyminen pitää oppia erikseen, mikä tässä on niin vaikeaa? AMK-opettajilla on lupa työskennellä missä tahansa 25% työajasta mutta kaikki eivät käytä sitä mahdollisuutta.  Jotkut tykkää että työpaikka ja koti ovat erillisiä asioita. Ota tästä selvää..

Uuden asian oppiminen vaatii jonkinmoista aktiivisuutta. Kurssillani opiskelijat kertovat kaikki oppineensa silloin kun valitsivat omaa mielenkiinnon kohdetta ja kirjoittaessaan valitsemastaan teemasta. Näistä on kaikilla huippupisteet ja kirjoja lukiessa (= sisältöön tutustuessa) oppiminen saa sekin melkein yhtä korkeat arviot. Myös ihmisiä havainnoimalla ja omaa toimintaa seuraamalla oppii ihan selvästi.

Sen sijaan keskusteluissa oppiminen jäi vähemmälle ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Kysyn myös nukkuessa oppimisesta ja siinäkin hajonta on suuri: kaikki eivät tiedä oppivansa nukkuessa. Tietoisuuden tasot ei ollut oppimiskohde, kysyin huvikseni.

Mitä opitaan: uutta tietoa ja sisältöjä tietysti, uusia käsitteitä ja niiden välisiä suhteita, uusia ajattelutapoja. Tullaan tietoiseksi omasta ajattelusta & asenteista  ja muutenkin teorian ja käytännön kytkemistä opitaan. Itsensä ymmärtäminen kehittyy selvästi. Kiinnostus psykologiaan ei ole suinkaan kaikilla valmiina mutta kurssin loputtua melkein jokainen arvelee jatkavansa opiskelua. Tuo kuulostaa mukavalta.

Haasteeksi asetan nyt vuorovaikutuksen laadun opiskelijoiden välillä kurssin aikana. Se on joskus ennen ollut merkittävässä asemassa ja se pitää palauttaa. Valinnaisia havainnointitehtäviä myös suunnittelen. Niistä on hyviä kokemuksia englanninkielisellä puolella.

Miksei tavoitteita voisi kirjoittaa lähemmäksi käytäntöä? Se olisi vähemmän ylevää mutta voisi antaa opiskelijalle paremman kuvan odotuksista. Näin itse kerron verkkoympäristössä tarkennuksena:

Hyväksynnän alarajaa määriteltäessä otan huomioon, että monilla tämä on ensimmäinen kokemus psykologian opinnoista. Siksi kirjoitelmassa lukeneisuuden osoittaminen ja paikkansa pitävä tieteellisen tekstin referointi riittää. Omaa ajattelua olisi hyvä tuoda mukaan. Liian yksioikoisista johtopäätöksistä huomauttelen. Keskusteluun tulee osallistua rakentavasti ajatuksen kulkua eteenpäin kehitellen. Oppimispäiväkirja osoittaa reflektion toimivuutta.

Hyvä suoritus edellyttää teorian ja käytännön sitomista toisiinsa, koska silloin tieto alkaa olla käyttökelpoisessa muodossa. Tarkoitushan on käyttää sitä hyväksi opettajana toimiessa.

Kiitosta annan siitä, että osoittaa ymmärtävänsä psykologisen tiedon luonteen kaikessa mutkikkuudessaan. Tällöin opiskelija liikkuu vaivattomasti psykologisten kysymysten äärellä ja pystyy joustavasti osallistumaan keskusteluun. Hän pystyy arvioimaan itseään ja tukemaan opiskelutovereita.

Ainakin itse tykkäisin lukea kokeneiden opettajien omien kuvauksia kuin liturgista hallintokieltä. Seuraavaksi peilaan ajatteluani opiskelijoiden palautteisiin taas kerran: missä nimenomaan he kertovat oppineensa, mitä tehdessään. Oppimista lienee tapahtuu kun oppija on aktiivinen.

Tänä iltana mietin tavoitteita: voisiko ne joskus asettaa realistisesti vai kuuluuko niiden aina ampua yli? OPS antaa psykologian kurssille tällaiset arviointikriteerit, joita myös hyväksyttäväksi osaamiseksi kutsutaan:

Oppijaosaaminen

* ymmärtää ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiden merkityksen oppimisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia määrittävinä tekijöinä,
* tiedostaa oppijoiden ammatillisen kasvun ja identiteetin kehittymisen opetuksen ja ohjauksen suunnittelua ja toteutusta määrittävinä tekijöinä

Reflektio-osaaminen

* kykenee tarkastelemaan oman opettajuutensa kehittymistä kasvatus- ja kehityspsykologisen tiedon valossa ja asettamaan perusteltuja tavoitteita opettajuutensa kehittämiseksi

Vuorovaikutusosaaminen ja verkko-osaaminen

* osallistuu aktiivisesti verkkokeskusteluun ja luo omalla toiminnallaan edellytyksiä myönteiselle vuorovaikutukselle

Olen toteuttanut kurssia aiemminkin ja luin taas tänään opiskelijoiden palautteita. Kyllä opiskelijat kokevat oppineensa paljonkin psykologista perustietoa, mutta ei suoraan noiden tavoitteiden mukaisesti. Psykologia ei nyt vaan ole sellainen alue, jolla kauheasti osataan. Tiedostamisosaaminen olisi sanahirviö, miten reflektio? Olen toki hyväksynyt nuo tavoitteet siedettäviksi kun niiden avulla voin välttää paljon pitemmät ja tarkemmat luettelot. Nuo on jotenkin ymmärrettäviä, vai?

Kuvattu oppijaosaaminen vaatisi psykologikoulutusta. Olin kirjoittamassa kirjaa ammatillisesta kasvusta ja identiteetistä pari vuotta sitten eivätkä asiantuntijatkaan päässeet teemaan kiinni vaan kirjoittivat kukin omasta intressistään jotakin siihen suuntaan.

Reflektion suhteen herää mielessä kymys mihin itse pystyn ja mihin kokeneet opettajankouluttajat ympärilläni? Moniko joutuisi uudelleen koulutukseen jos tuota osaamista vaadittaisiin?

Vuorovaikutuksen osaaminen verkkokeskusteluissa tuntuu selkeimmältä mutta miten sitä osoitat jos välineet ovat tasavertaista vuorovaikutusta vastaan?

Ilmeisesti tavoitteet pitää vain ottaa sellaisenaan, kauniina puheena – riittää että suunta on oikea, niiden lukeminen ohjaa oikeaan.

Verkkokurssin suunnittelu on käynnissä ja on mukavasti pari päivää aikaa koota verkkoympäristöä. Lukaisin palautteita ja katselin aikaisempia ratkaisuja ja mietin mikä olisi olennaista ja mikä olennaisinta? Opiskelijat ovat aivan aikuisia, tulevat työelämästä ja omaavat monenlaista kokemusta. Ensi perjantaina aloittaa ryhmä, joka tulee suorittamaan tämän jakson ennen opettajankoulutukseen pääsyä. Kurssi on mukamas ihan sama kuin opekoulutuksessa mutta opiskelijat eivät ole tottuneet talon tavoille joten orientontia pitää miettiä. Heillä ei välttämättä ole verkko-opinnoista kokemusta eikä niin itsenäisestä opiskelusta kuin meillä tehdään.

Selkeys vs yksilölliset oppimisprosessit oli teema jota tänään mietin. Haluan kummatkin joten haen toimivaa ratkaisua kummassakin suunnassa. Kyllä nuo riitelevätkin: viimeksi tein enempi prosessin mukaan etenevän verkkoympäristön ja se on joillekin epäselvä. Olisiko sittenkin parempi tehdä kansiorakenne josta heti tiedät mitä mistäkin löytyy. Yksilöllisyyttä painotan sitten tavoitekuvauksessa ja arvioinnissa.

Kokemuksiin ja havaintoihin sitominen on läpikulkeva periaate mutta jotain tietoa/ käsitteitä pitää olla mihin sitoa. Ohjeet peruskirjojen lukemisesta ovat valmiina. Tarkistin Yle.opettaja-tv kautta tarjonnan jota riittää: omia videoita tai audioita ei tarvitse tehdä. On minulla Anne Rongaksen kurssiin myös ollut linkki ja joskus myös Helsingin yliopistosta Erja Rusasen PP-diaesitykseen. Verkko-opettajan tämä on upeaa: ei tarvitse tehdä yksin. Sisältöä on alkuun pääsemiseksi. Se pitää vaan esitellä selkeästi.

Yksilöllinen toteutuminen on itsestään selvää mutta silti siihen pitää satsata. Viimeisistä palautteista olin erityisen hyvilläni kun insinööri kehotti pistämään pakolliseksi ja taloushallinnon asiantuntija kertoi oppineensa ettei kaikkea voi laittaa excelliin. Vielä joku agrologi tiedosti ettei hän voi tehdä diagnooseja. Pakotan valitsemaan oman aihepiirin ja määrittelemään kiinnostuksen kohteen, sitoutuminen löytyy sitä kautta (vaikka moni nurisee alussa että vaikeaa on kun ei tiedä ja kaikki kiinnostaa jne.)

Vuorovaikutus ja toisiltaan keskusteluissa oppiminen on jatkuva haaste, siinä on menty taaksepäin tänä talvena kun välineistö on ollut heikompaa. Herkästi koetaan että keskustelut ovat vain näennäisiä. Minä olen tarjonnut vapaan aikataulun ja se syö intensiteetin keskusteluissa. Voisinpa yrittää jotain sääntöä tuohon vai kannattaako? Ei se riitä että suitsuttaa asian merkitystä, toisiltaan oppimisesta pitää saada aito kokemus. Herkästi palataan vanhaan “opettaja arvioi ja antaa palautteen eikä kaverit saa lukea minun juttua”, kun verkkoympäristö on tuossa hengessä rakennettu. Olimme päässeet siitä eroon ja nyt taas … viime syksynä salamannopea paluu vanhaan koulunkäyntiin.  Enkä ole omassa yhteisössä saanut innostusta verkko-opetukseen viriämään. Ei kehittäminen helppoa ole. Mutta jatkan silti.