verkko-opettajan palapeli

Niin siinä kävi kuin viime postissa arvelin että Lilia Efimovan väikkäri Blogging practices of knowledge workers antaa minulle vielä paljon. Tähän mennessä se on jo auttanut minua ymmärtämään miksi tätä omaa tietoperustaa pitää rakennella. Blogi on joustavin kaikista ilmaisumuodoista:

• tätä voi loputtomasti jäsennellä uudelleen ja palata tietoon, käyttää uudelleen
• blogi on avoin kaikille muille ja ajan myötä sen ympärille muodostuu elävä verkosto
• julkaisukynnys on matala: voi kirjoittaa nopeasti työn lomassa tai pitempään pohtien
• blogi on ideoiden rakentamisen, säilyttämisen ja jakamisen paikka

Erityisesti minun mieleen kolahti hänen pohdintansa samanaikaisesta täydellisestä avoimuudesta yhdistettynä turvassa olemiseen. Voin jakaa mitä haluan ja ottaa vastaan sen mikä oikeasti minua puhuttelee. Blogeissa ei ole small talkia, tietotyöläisten blogeissa siis. Täällä voin keskittyä (varsinkin kun jätän menemättä työpaikalle kuten juuri nyt). Täällä löydän samanhenkisiä ihmisiä ihan mistä vaan kuten nyt Lilian.

Blogin oppimiskäyrästä vielä jotain. Se koonti tuntui kertovan kaiken minusta minulle itselleni

• oma passio asettuu blogin myötä legitiimiksi osaksi työtäni
• läpinäkyvyys on tullut jäädäkseen (oletko olemassa ilman sitä?)
• jokapäiväiset työrutiinit ovat tärkeitä (ei saa antaa kaiken valua ennallaan)
• auktoriteetit tulevat eläviksi, liikkuviksi, muuttuviksi – pääsen rakentelemaan monia reittejä
• tämä on ihmisen/yksilön toimintaa ei organisaation (niillä on intransa ja hierarkiansa)

Haasteena listassa oli vielä syntyvän tieto-verkosto-tulvan hallinta joka on ihan uusi juttu. Luulisin sen kuitenkin olevan mieluinen jokaiselle sen kokeneelle. Sitä paitsi keskustelut ovat yleensä ryöpsäyksiä, lyhytkestoisia – ja verkostojen moninaistuminen on pelkästään ihanaa.

Tämä suomeksi kirjoittaminen on kyllä hassua tässä yhteydessä, mutta kun laiskotti enkä osaa ilmaista nyansseja englanniksi. Oikeasti pitäisi kirjoittaa koko maailmalle…

On se aika vuodesta jolloin lukukauden tavoitteet alkavat hahmottua ja niihin ottaa kantaa miten pystyy. Mihin aion satsata ja mitä kuvittelen saavani aikaan? Minulla tuo kysymys liittyy oman tutkivan otteeen hakemiseen. Tämä blogi syntyi jotta oppisin ymmärtämään verkko-opettajuuttani. Viime postin yhteydessä törmäsin helsinkiläiskollega Irmeli Pietilän videoon “jatkaako?” jossa hän keskustelee itsensä kanssa väitöskirjan teosta. Haluan laittaa sen tähänkin: Jatkaako

Ihailen Irmelin avoimuutta ja rehellisyyttä ja luonnollisuutta. Kysymykset ovat varmasti monelle ammatillisen opettajankoulutuksen ihmiselle tuttuja. Miten käytännön ihminen siirtyy tutkijaksi, mitä se vaatii. Irmeli arvelee ettei hänellä intohimo ehkä riitä. Kesäkuussa näin Veijon väittelevän, hänellä passio kohdistui rakkaaseen ammattialaan ja sen edustajiin. Paljon tarvitaan että jaksaa ahertaa. Ehkä tuo oman kohteen löytäminen onkin yksi elämän tärkeimpiä juttuja?

Minä en ajattele vaihtoehtoina väikkäriä tai käytäntöä vaan niiden yhdistämistä. Haluan tutkia ja samalla kehittää omaa työtä. Metodi nousee keskiöön: havaintojen teoriapitoisuus, valintojen perusteet jne. Itsen reflektointi on opettajan työssä erottamaton osa työtä, ei ole olemassa opettajuutta yleensä. Verkko-opettajuus ei ole siirrettävissä toiselta toiselle vaikka monenlaisia söpöjä ohjeita on jaettu asiantuntemuksen nimissä. Osa ohjeista on ihan puuta heinää tai kertoo ohjaajien ennakkoluuloista ja rohkeuden puutteesta.

Nettielämää kirja ja sulapinta podcastit ovat avanneet minulle maailman jossa verkko-opetuskin voisi olla ja voida hyvin. Elämästä on kysymys, vahventuneesta ja laajentuneesta todellisuudesta. Työssäkäyvien aikuisten mielekkäästä opiskelun tavasta. Kesäkuussa aloitin avoimen amkin kurssin opena ja siellä kuulen päivittäin kommentteja miten ennakkoluulot verkko-opiskelusta hälvenevät ja tilalle tulee innostus.

Olisiko minun painopiste tänä syksynä hakea psykologista selitystä tälle ilmiölle. Ymmärtää verkostoissa oppimista entistä monipuolisemmin? Omassa persoonassa on osia jotka saavat minut viihtymään verkoissa. Minun on helppo luopua luokan edessä olemisesta ja siirtyä ohjaajaksi taustalle. Joillekin taas tämä muutos on mahdoton. Selityksenä usein käytetään teknisiä pulmia mutta epäilen syiden olevan syvemmällä. Ihminen rakentaa elämänsä projektit ja valitsee tapansa olla olemassa… yritän pitää silmät auki ja aivot rentoina, vau.

Vaistoni sanoo että tämä linkki tietotyöläisen passiosta tulee olemaan minulle merkityksellinen. Kiitos hänelle joka heitti sen sometuun.

Tulipa käytyä Savonlinnassa toisessa maailmassa ja nautittua taas kerran lähitilanteista. Ohjelma oli ihan OK. sunäitis ehti jo kertoa sisällöistä, lukekaa hänen blogia. Itse vasta odottelen pääsyä seminaarin Ning johon luulin olevan kutsun odottamassa mutta ei löydy. Siellä on linkit esityksiin (jotka siis kerran olen nähnyt). Lisäys maanantaina: Ning on avoin (kuten pitääkin), tutustukaa siis.

Sarah ja Mark olivat innostuneita ja siis innostavia, se on totta (viittaan Irmelin blogin otsikkoon). Kai me suomalaiset edelleen tarvitsemme sitä että joku Ulkomaalainen kertoo meille että teette hyvää työtä, olkaa enemmän esillä ja levittäkää tietoa tekemisistänne. Muutostyön keskeiset haasteet olivat taas kerran kohteena ja ovathan ne t0tta. Tärkeintä näissä seminaareissa onkin nähdä muita innostuneita ihmisiä – missään muualla meitä ei ole niin paljon paikalla yhtä aikaa.

Matkustan ilman läppäriä (ja nyt unohdin kännykän työpaikalle) ja tunnen itseni perillä puolikkaaksi. Hiukan auttaa kun istui edessä ja näki suoraan myös  SL luentosaliin ja näki chatin mutta ei voinut itse kirjoittaa, vain sanoa jotain vierustoverille.  Lähitilanteiden ihannointi kyseenalaistui taas mielessä kun puhujat vakuuttivat miten suora vuorovaikutus oli – luulen että näytimme kuumuudessa ajoittain kärsiviltä eikä niinkään iloisilta. Antoisa hetki oli astua puistoon ja kävellä kauniissa Savonlinnassa sataman halki, pienessä tuulenvireessä.

Suomalaisetkin oppivat hiljalleen puhuttelevien slidien teon: pari sanaa ja puhutteleva kuva, kuvat jäävät mieleen. Kirjoitetussa pitää olla tosi kova juttu että se säväyttäisi. Tykkäsin kyllä Jyri Mannisen pohdinnasta – mikä oppimisessa on muuttunut, mikä on olennaista?  Ehkä samat kysymykset tulivat käsitellyiksi Sarahin ja Markin esitykissä? Ludocraft on vakuuttava firma ja Birgitta osaa rakentaa yhteistyön kuviot. Kim ansaitsee puheenvuoron eduFinlandin edustajana. Aika hyvin puhujat pitivät  kurissa omien korkeakoulujensa mainostamisen, se kääntyy helposti ärtymykseksi näissä tilanteissa. Kiva oli lopussa avatarin pitämä puhe, siinä sieti liturgiaakin..

Ensi kerralla osallistun kyllä SL:ssä suoraan.