verkko-opettajan palapeli

Asioita on mukava käännellä päälaelleen silloin tällöin: onpa siis ihana tämä pimeä syksyn aika Suomessa. Nautitaan ihan kuvan kanssa:

marraskuun maisemaa

Olen tänään pimeässä maisemassa kävelyn lisäksi nauttinut monenlaisesta teknologiasta: Voicethread jossa tuollaisen kuvan ympärille saa puhuvat tai kirjoitetut kommentit, se jotenkin houkuttelee minua kovasti ja haluaisin osata tehdä kollegoille sellaisen. Mutta aina kun teen eka kerran jotain joudun ihan hukkaan ja väsyksiin vaikka se olisi kuinka helppoa. Niinkuin tuo todella oli. Sitten piti lähettää tyttärelle tiedot uudella puhelimella ja lähetin mutta unohdin nimeni mutta terävänä tyttönä hän arvasi että äitihän se siellä. Jospa maisema ja osaaminen vastaavat toisiaan, sitähän tämä vaan

Olen laatimassa slidea kurssin istuntoon ja nyt haen vauhtia äidinkieltä käyttäen. Eihän sitä tiedä mitä ajattelee ennenkuin on kirjoittanut asiasta. Kuvan valitsin ensin, se voisi olla tämä muuttolintujen parkki ennen matkaa:
Linnut ovat niin avoimin mielin ja katselevat kauas meren rannalla.
Ensin tulee kuitenkin mieleen se mitä vastustan, mistä en tykkää konnektivismin ns. teoriassa. Se on tietty mekanistisuus, näennäinen objektiivisuus ja systeemien persoonaton liike. Ihmiset miltei suljetaan pois kun verkostot oppivat kasvottomasti ja tieto lisääntyy vaan kuin ruoho maasta kasvaisi. Se on kuitenkin aina ihminen joka oppii eikä mikään verkon solmu. Toinen minua kiusaava asia on pyrkimys vedota neurotieteen kaiken selittävään voimaan, no sitä saatte odottaa. Kukaan aivotutkija ei koskaan tuollaista lupaa mutta maallikot, ne intoilee.

Rajaton oppiminen semmassa puhui Moravec jolta nappasin ylös oppimiseen liittyen:

it is not hardware, it is not software, it is mindware.

Tuon haluan nostaa: ihmisen mielen sisälle on mentävä jos oppimista halutaan ymmärtää tai selittää. Sitten pitää tajuta että mielen sisällä toimii samanaikaisesti koko paketti arvoista asenteista tavoitteista kyvyistä emootioista ja teoista. Nämä kietoutuvat toisiinsa tavoilla joita on miltei mahdoton jäljittää. Verkostoissa oppivat kokonaiset ihmiset.

Mikä sitten kuvaisi parhaiten yhteyttä tai vuorovaikutusta (mitä connection oikein sisältää sävyinä? minun sanakirja tuntee vain juna-aikataulujen liittymät) — haa, olisiko liittyminen hyvä suomennos! Onhan siinä jotain sitoutumisen suuntaan mutta kevyemmin. Sitten voisi olla syvemmälle meneviä joita kuvaisi dialoginen toisiaan kuunteleva ja kunnioittava suhde. Entä jakaminen, sharing – se on aina dialogissa? Myös toisen arvostaminen on dialogissa sisällä.

Mihin siis konnektivismia tarvitaan? Luetteloimaan ja linkittämään kaikki uudet vempaimet kuten tuossa edellisen postin julkaisussa laadukkaasti tehtiin. Kannattaa kyllä vilkaista se juttu. Mutta ei minua kiinnosta pelkät uudet lelut vaan ihmisten väliset suhteet. Miten tästä sitten teen yhden dian? Seuraavaksi kokeilen kävelyä, se on kirjoittamisen ohella toinen luotettava apu ajatusten kehittelyssä. Miksikö en keskustele? Ei työpaikalla kenelläkään ole aikaa, siksi keskustelen tässä.

On menossa tutkimus teema CCK09 opinnoissa ja sain tietoon tutkimuksen, jonka Antonio Fini teki vuosi sitten. Se on nyt julkaistu ja oli kiva tutustua. Tutkimuksen kohteena ovat vain välineistöt, mitä käytettiin ja miksi. 83 vastaajaa joista olin yksi, mutta Suomi ei päässyt kartalle, olisi pitänyt olla kolme vastausta

Tämä liittyy siis avoimen globaalin massakurssin kehittämiseen (opin ettei ollut ihan eka vaan muutama oli ollut aiemmin). Tärkeimmiksi koettiin päivittäislehti Daily, blogit, Elluminate ja Ustream tapaamiset ja Moodle. Mielipiteet hajosivat todella paljon kuten oli tarkoituskin: diversiteetti on kaunista. Selkeä muuttujien välinen yhteys oli vain siinä että huonommin englantia osaavat eivät niin viihtyneet Elluminate ja Ustreamissa kun oli vaikea saada selvää puheesta. Hyvin järkevää.

Myöhemmin sitten alkaa näkyä välineistöjen vaihtuminen vuosien myötä: twitter oli mukana 2008 ja puolet taisi jo käyttää sitä. Tänä vuonna se on osa Dailyn sisältöä eli se on tullut normaaliksi. Selvin ero on porukan määrässä, nyt ei ole kuin muutama edelliseen vuoteen verrattuna. Tosin samoja ihmisiä on paljon eli tämä tauti on tarttuva luonteeltaan.  Varokaa aloittamasta

Oppimisesta ja kehittymisestä ei tässä tutkimuksessa kerrota, mutta muitakin tutkimuksia on tulossa ja olen muistaakseni kertonutkin niistä..

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon YLE Areenan suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki verkkoystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?

Nyt olen innoissani: olen löytänyt ihmisen joka auttaa ymmärtämään paikkani webissä, olen löytänyt jäsentelyn joka auttaa paikantamaan itsensä ja historiansa. Se on David Whiten malli Visitors and residents. Olen kuunnellut viimeiset vuodet diginatiivi ym ikäpolvijuttuja ja aina mielessäni ajatellut että minua ei sitten voi olla olemassa. Prenskyn diginatiivi vs immigrantti asettaa vastakkain sukupolvet ja vaikeuttaa kehittämistä esim oppimisen maailmassa. Se on niin tyhmää ja turhaa.

Kysymys ei ole akateemisista tai teknisistä taidoista vaan kulttuurista ja motivaatiosta, sanoo David tuossa videossa joka on myös visuaalisesti ja pedagogisesti nerokkaasti rakennettu (vastaavaa ajateltua taidokkuutta en ole Suomessa nähnyt kuin Pekka Himasen esittämänä).

Olen verkko-opettajana asukas virtuaalimaailmassa ja rakentanut brandin blogini ympärille (tuli mieleen miten yritin artikkelissa sanoa tätä v 2006, se korjattiin virheenä, heh heh).  Verkosto on välttämätön ja feedien käyttö sieltä täältä, sekä jatkuva osallistuminen, jota harrastan virtuaalissa koska haluan olla vapaa. Kaikki opetus-ohjaustoimintani on verkoissa (ei, tällä viikolla kaksi tuntia lähitapaamista – pitää muistaa). En ole asukas joka jakaa yksityiselämänsä.

Olen vierailija FBssa ja seuraan siellä hyvinkin monenlaisia ihmisiä, mutta harvoin kerron itsestä. Tosin synttärit huomattiin siellä tehokkaimmin. Ihan kiva kun aamulla odottaa onnittelu toiselta puolen maapalloa. Qaikua vilkaisen joskus ja Twitteriä. Ne ovat asukkaille suunniteltuja kuten tuossa osoitetaan ja minun on vaikea löytää mieltä niihin ts verkko-opettajien piiriin olen siirtymässä sielläkin mutta se on vielä kesken. Suomalainen Qaiku on kanavien kautta helppo vilkaista mutta pienen porukan sisäänlämpiävää heittelyä se minun silmissä vielä on.

Davidin videossa sivutaan myös samaa sosiaalisen median kuplaa jonka tiedostin sometun twitterkeskustelussa: taito käyttää uusia medioita on todellakin vain tuo taito eikä ole syytä rakentaa ao ihmisten ympärille jotain viisauskuplaa.

Kiehtovaa on jatkaa tästä ajattelun ketjua eteenpäin. Miten virtuaalimaailman asukkaaksi kasvaminen tapahtuu ja miten oman tiensä rakentaa itse kukin. Ei ole kyse iästä eikä sukupuolesta eikä koulutuksesta vaan kulttuurista ja motivaatiosta. Se on niin totta. Jotain hyvin kannustavaa sisältäni pitää löytyä koska lähiympäristö ei ole tukenut eikä houkutellut. Saan teknistä tukea esim lapsiltani mutta sosiaaliseen mediaan olen mennyt ennen heitä.

Olenpa outo tyyppi mutta tästä päivästä lähtien saan sentään olla olemassa. Ja kiitos uusien medioiden pääsen illalla kehittämään ajatuksia tästä eteenpäin Davidin ja CCK08-09 opiskelijoiden kanssa

Tämä postaus sai ideansa uusimmasta sulapinta podcastista, jonka löysin sunnuntaina katsomalla Tuijan viserryksiä Qaikussa. Vähitellen podcast herätti kysymyksiä mielessäni.

Olen viehättynyt Tuijan ja Yoen kodikkaista ja asiantuntevista keskusteluista. He tuntevat uudet vekottimet ja käyttävät niitä, Tuija media-alan ammattilaisena ja Yoe tutkijana ja minkä sukupolven edustaja hän sitten onkaan, ulkomailla asuvana joka tapauksessa. Nettielämää kirjasta myös tykkään. Ilahduin siis kun huomasin uuden sulapinnan syntyneen.

Ajatus tosiaikaisesta webistä lähti siitä että ei enää sosiaalinen media riitä vaan nyt pitää olla reaaliajassa. Google on maailman valtias mutta sen tieto on vanhaa, perustuu linkkeihin. Miten ihminen voi tietää mikä nyt on tärkeää? Tuija ja Yoe keskustelevat läpi monia tapoja seurata ja osoittavat niiden rajoituksia. Google wave on nyt kuumaa kamaa mutta sinne pitää saada kokeilua varten kutsu. Myös Timo Rainio tarjoaa tietoa tänään siitä.

Mikään systeemi ei pysy tiedon perässä, miten sitten ihminen voisi? Filttereitä automaattisiin virtoihin mutta miten? Tämä on minusta hauska ratkaisu: kun mikään järjestelmä ei pysty erottamaan olennaisia niin annetaan homma jokaiselle ihmiselle: siinäpä istut silmät ja sormet kännyssä ja seuraat. Muuta ei enää tehdäkään?

Minua puhutteli keskustelu tutkimuksesta. Yoe on tutkija ammatiltaan ja tietää luonnontieteellisen tutkimuksen hitauden: kokeita tehdään ja tuloksia analysoidaan. Kovin juttu on juonessa ja sen käänteissä, nautin myös hänen blogista jossa tätä sivuttiin. Joku osasi heittää kysymyksen joka pysäytti. Artikkelia joutuu lukemaan päiväkausia ennenkuin se avautuu (eikä monelle sittenkään).

Tuija heitteli ajatusta viserretystä väikkäristä, mutta ei onneksi mennyt läpi. Olen ihmetellyt kun “uutta” avointa tutkimuksen tekemistä yritellään. Voiko avoimuus sinänsä edistää tutkimusta? Sitä paitsi se on tieteen ikiaikainen perinne, ei se ole uutta mutta jakaminen on nopeutunut ja helpottunut. Onko nopealla jakamisella sitten mitään merkitystä – aika näyttää. Osallistujien pitäisi ymmärtää mitä tutkimus on, ei se muuten edisty. Julistaminen on julistamista, ei muuta.

Vili Lehdonvirta oli joka tapauksessa väitellyt Turussa ja Tuija ollut paikalla kuulemassa. Googlaus osoitti hänen olevan se tyyppi joka kirjoitteli Japanista vierailevana tutkijana välillä -niitä oli kiva lukea.

Miten vastaan otsikkooni? En tarvitse tosiaikaa muuten kuin tarkistamaan esim. Elluminate istunnon ajankohtaa, varsinkin nyt kun Suomi vaihtoi talviaikaan. Muun ehdin saada tietooni myöhemminkin. Jos en olisi huomannut uutta sulapintapodcastia sunnuntaina, olisin sen löytänyt joka tapauksessa. En osallistu kilpajuoksuun ajan kanssa. Jos aika määrää meitä, kuka määrää aikaa kysyi Markku Envall aforismissaan.