verkko-opettajan palapeli

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon YLE Areenan suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki verkkoystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?

Nyt olen innoissani: olen löytänyt ihmisen joka auttaa ymmärtämään paikkani webissä, olen löytänyt jäsentelyn joka auttaa paikantamaan itsensä ja historiansa. Se on David Whiten malli Visitors and residents. Olen kuunnellut viimeiset vuodet diginatiivi ym ikäpolvijuttuja ja aina mielessäni ajatellut että minua ei sitten voi olla olemassa. Prenskyn diginatiivi vs immigrantti asettaa vastakkain sukupolvet ja vaikeuttaa kehittämistä esim oppimisen maailmassa. Se on niin tyhmää ja turhaa.

Kysymys ei ole akateemisista tai teknisistä taidoista vaan kulttuurista ja motivaatiosta, sanoo David tuossa videossa joka on myös visuaalisesti ja pedagogisesti nerokkaasti rakennettu (vastaavaa ajateltua taidokkuutta en ole Suomessa nähnyt kuin Pekka Himasen esittämänä).

Olen verkko-opettajana asukas virtuaalimaailmassa ja rakentanut brandin blogini ympärille (tuli mieleen miten yritin artikkelissa sanoa tätä v 2006, se korjattiin virheenä, heh heh).  Verkosto on välttämätön ja feedien käyttö sieltä täältä, sekä jatkuva osallistuminen, jota harrastan virtuaalissa koska haluan olla vapaa. Kaikki opetus-ohjaustoimintani on verkoissa (ei, tällä viikolla kaksi tuntia lähitapaamista – pitää muistaa). En ole asukas joka jakaa yksityiselämänsä.

Olen vierailija FBssa ja seuraan siellä hyvinkin monenlaisia ihmisiä, mutta harvoin kerron itsestä. Tosin synttärit huomattiin siellä tehokkaimmin. Ihan kiva kun aamulla odottaa onnittelu toiselta puolen maapalloa. Qaikua vilkaisen joskus ja Twitteriä. Ne ovat asukkaille suunniteltuja kuten tuossa osoitetaan ja minun on vaikea löytää mieltä niihin ts verkko-opettajien piiriin olen siirtymässä sielläkin mutta se on vielä kesken. Suomalainen Qaiku on kanavien kautta helppo vilkaista mutta pienen porukan sisäänlämpiävää heittelyä se minun silmissä vielä on.

Davidin videossa sivutaan myös samaa sosiaalisen median kuplaa jonka tiedostin sometun twitterkeskustelussa: taito käyttää uusia medioita on todellakin vain tuo taito eikä ole syytä rakentaa ao ihmisten ympärille jotain viisauskuplaa.

Kiehtovaa on jatkaa tästä ajattelun ketjua eteenpäin. Miten virtuaalimaailman asukkaaksi kasvaminen tapahtuu ja miten oman tiensä rakentaa itse kukin. Ei ole kyse iästä eikä sukupuolesta eikä koulutuksesta vaan kulttuurista ja motivaatiosta. Se on niin totta. Jotain hyvin kannustavaa sisältäni pitää löytyä koska lähiympäristö ei ole tukenut eikä houkutellut. Saan teknistä tukea esim lapsiltani mutta sosiaaliseen mediaan olen mennyt ennen heitä.

Olenpa outo tyyppi mutta tästä päivästä lähtien saan sentään olla olemassa. Ja kiitos uusien medioiden pääsen illalla kehittämään ajatuksia tästä eteenpäin Davidin ja CCK08-09 opiskelijoiden kanssa

Keskustelu konferenssien twitteröinnistä on jatkunut sometussa ja on opettanut monta asiaa. Keskusteluun osallistui tänään twitterkulttuurin luonnetta opettaen henkilö (nimeä en muista) ja sanoi että näemme twitteröinnissä sellaista mitä siinä ei ole. Siis syvällisyyttä. Se kun on vaan heittelyä vailla isompaa mieltä ja merkitystä eikä koskaan kohdistukaan mihinkään.

Tämä heitto liian syvälle näkemisestä kolahti minuun – ymmärsin että sitä juuri tein, tarkoituksella. Halusin sanoa että ilmiön voi nähdä myös syvempänä toimintakulttuurin kysymyksenä. Olen vähitellen ymmärtänyt että kommunikoinnin laatu on olennaista maailmanlaajuisessa verkostoitumisessa. En ole noviisi, elän noissa verkostoissa ja käytän kaikkia vempaimia minäkin. Havaintojen teoriapitoisuus on kiehtova käsite (kiitos Pertti Töttö – hän ei ole sometussa vaan kirjoittanut monta kirjaa ) Ihminen voi nähdä pintaa tai syvemmälle, siitä on kysymys.

Tuija Aallon Yle-blogin kautta päädyin toiseen oivallukseen että on syvä kuilu tekniikan ihmisten (joiden konferenssista oli kyse) ja opetusalan ihmisten välillä edelleen. Tuija arveli kielen olevan liian erilaista. Totta tosiaan, miten tuota kuilu voisi paremmin täyttää? Jarmo Talvivaara yrittää keskustelussa kuilun ylitystä koska tuntee hyvin molemmat kulttuurit. On siinä sarkaa..

Spinoza on aikanaan miettinyt ihmisen mielen aktiivisuutta yleisenä eniten toimintaan vaikuttavana tekijänä. Nyt tunnutaan ihannoitavan jotain viihteellisyyttä  ja sokeutta – pohdinta saa olla vain assosioivaa ja kaiken aikaisemman arvo pitää kieltää ja helppoa se on jos se puuttuukin kuten jotkut julkisesti itseä kehuvat. Sitten kun aletaan asioita työstää sieltä tulee vastaan ne vanhat asiat. Näin on ehkä käymässä konnektivismin opiskelussakin. Julistus kaiken muutoksesta alkaa saada hahmoja jotka on eri tieteissä ja hyvissä käytännöissä löydetty jo ammoin. Kiehtovaa, sanon minä.

Kuuntelin eilen suuren Mind Trek tapahtuman antia mielenkiinnolla. Chris Messina puhui Identity is the Platform ja Jyri Engeström Snack Size Sociality. Vinkit lähteille pääsyyn tarjosi taas Timo Rainio. Tunsin olevani ajan tasalla ja kun olen kirjoittamassa identiteetistä itsekin niin tsekkasin onko uutta. Tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten … Illalla etenin pitemmälle ja pääsin stophimanen keskusteluihin ja mieleen alkoikin hiipiä että mistä tässä on kyse.

Jos tällainen twitter ja qaiku ja pilkkavideot ovat tämän planeetan pulssi (Jyri E sanoi mikrobloggauksen olevan) niin kai voin valita miten minun pulssini sykkii? Aloin kysyä mielessäni että mikä on lopulta se ekspertiisi mitä esim. Chris ja Jyri esittivät. He ovat kasvaneet näihin mukaviin identiteetin rakennusvälineisiin ja tottuneesti esittelevät niitä. Jyri on päässyt katsomaan suurta maailmaa kun isä oli proffana myös siellä. Mitä se porukka ihaili heissä mitä ei sitten löytynyt Himasen englantia puhuessa. Sulavuus, nopeus, kauniit värikuvat ja videoleikkeet?

Identiteettiä koskeva sisältö oli mukamas sidottu Maslowin tarvehierarkiaan (jonka paikkansa pitämättömyys on todettu monesti) eikä sitä sidottu tuohonkaan, se kuva vaan väläytettiin. Kiintoisa sotku on viiden kohdan identity platform (sisältää mm smarter user agents ja data is money). Jyrin esityksessä oli käsitteistöä Snack ja Bite size media, jotka voin kuvitella kriittiseksi jos hän on isänsä poika muutenkin kuin ulkonäöltään. Silmiä avaava päivä siis minulle eilinen.

Identiteetti ja minä keskiössä nostaa itseluottamuksen, self-reliance (onko se ihan sama kuin self confidence ?) – psykologisen tiedon tarve olisi valtava. Jos nyt kukaan enää mitään tietoa haluaa.. riittää että näyttää hyvältä ja värikuvat vaihtuvat tiheästi. Tällaisen maailmanko olemme rakentaneet? Ja pitää vaan jaksaa edelleen uskoa kehitykseen..

Keskustelu jatkui sometussa, samanlaisia ilmiötä muuallakin.

Näkyvät muutkin pohtivan bloggaamisen merkitystä ja jotkut jopa sanovat ettei ole muuta tärkeämpää. Oman ajattelun tiedostaminen taitaa olla tuossa se ydinjuttu. No miksei sekin, mutta oman ajattelun päiväkirjaa voi kirjoittaa itsellekin – minusta bloggaus on verkostoitumisen keino kun sen avulla löytää muita ja he minut.

Niin siinä kävi kuin viime postissa arvelin että Lilia Efimovan väikkäri Blogging practices of knowledge workers antaa minulle vielä paljon. Tähän mennessä se on jo auttanut minua ymmärtämään miksi tätä omaa tietoperustaa pitää rakennella. Blogi on joustavin kaikista ilmaisumuodoista:

• tätä voi loputtomasti jäsennellä uudelleen ja palata tietoon, käyttää uudelleen
• blogi on avoin kaikille muille ja ajan myötä sen ympärille muodostuu elävä verkosto
• julkaisukynnys on matala: voi kirjoittaa nopeasti työn lomassa tai pitempään pohtien
• blogi on ideoiden rakentamisen, säilyttämisen ja jakamisen paikka

Erityisesti minun mieleen kolahti hänen pohdintansa samanaikaisesta täydellisestä avoimuudesta yhdistettynä turvassa olemiseen. Voin jakaa mitä haluan ja ottaa vastaan sen mikä oikeasti minua puhuttelee. Blogeissa ei ole small talkia, tietotyöläisten blogeissa siis. Täällä voin keskittyä (varsinkin kun jätän menemättä työpaikalle kuten juuri nyt). Täällä löydän samanhenkisiä ihmisiä ihan mistä vaan kuten nyt Lilian.

Blogin oppimiskäyrästä vielä jotain. Se koonti tuntui kertovan kaiken minusta minulle itselleni

• oma passio asettuu blogin myötä legitiimiksi osaksi työtäni
• läpinäkyvyys on tullut jäädäkseen (oletko olemassa ilman sitä?)
• jokapäiväiset työrutiinit ovat tärkeitä (ei saa antaa kaiken valua ennallaan)
• auktoriteetit tulevat eläviksi, liikkuviksi, muuttuviksi – pääsen rakentelemaan monia reittejä
• tämä on ihmisen/yksilön toimintaa ei organisaation (niillä on intransa ja hierarkiansa)

Haasteena listassa oli vielä syntyvän tieto-verkosto-tulvan hallinta joka on ihan uusi juttu. Luulisin sen kuitenkin olevan mieluinen jokaiselle sen kokeneelle. Sitä paitsi keskustelut ovat yleensä ryöpsäyksiä, lyhytkestoisia – ja verkostojen moninaistuminen on pelkästään ihanaa.

Tämä suomeksi kirjoittaminen on kyllä hassua tässä yhteydessä, mutta kun laiskotti enkä osaa ilmaista nyansseja englanniksi. Oikeasti pitäisi kirjoittaa koko maailmalle…

On se aika vuodesta jolloin lukukauden tavoitteet alkavat hahmottua ja niihin ottaa kantaa miten pystyy. Mihin aion satsata ja mitä kuvittelen saavani aikaan? Minulla tuo kysymys liittyy oman tutkivan otteeen hakemiseen. Tämä blogi syntyi jotta oppisin ymmärtämään verkko-opettajuuttani. Viime postin yhteydessä törmäsin helsinkiläiskollega Irmeli Pietilän videoon “jatkaako?” jossa hän keskustelee itsensä kanssa väitöskirjan teosta. Haluan laittaa sen tähänkin: Jatkaako

Ihailen Irmelin avoimuutta ja rehellisyyttä ja luonnollisuutta. Kysymykset ovat varmasti monelle ammatillisen opettajankoulutuksen ihmiselle tuttuja. Miten käytännön ihminen siirtyy tutkijaksi, mitä se vaatii. Irmeli arvelee ettei hänellä intohimo ehkä riitä. Kesäkuussa näin Veijon väittelevän, hänellä passio kohdistui rakkaaseen ammattialaan ja sen edustajiin. Paljon tarvitaan että jaksaa ahertaa. Ehkä tuo oman kohteen löytäminen onkin yksi elämän tärkeimpiä juttuja?

Minä en ajattele vaihtoehtoina väikkäriä tai käytäntöä vaan niiden yhdistämistä. Haluan tutkia ja samalla kehittää omaa työtä. Metodi nousee keskiöön: havaintojen teoriapitoisuus, valintojen perusteet jne. Itsen reflektointi on opettajan työssä erottamaton osa työtä, ei ole olemassa opettajuutta yleensä. Verkko-opettajuus ei ole siirrettävissä toiselta toiselle vaikka monenlaisia söpöjä ohjeita on jaettu asiantuntemuksen nimissä. Osa ohjeista on ihan puuta heinää tai kertoo ohjaajien ennakkoluuloista ja rohkeuden puutteesta.

Nettielämää kirja ja sulapinta podcastit ovat avanneet minulle maailman jossa verkko-opetuskin voisi olla ja voida hyvin. Elämästä on kysymys, vahventuneesta ja laajentuneesta todellisuudesta. Työssäkäyvien aikuisten mielekkäästä opiskelun tavasta. Kesäkuussa aloitin avoimen amkin kurssin opena ja siellä kuulen päivittäin kommentteja miten ennakkoluulot verkko-opiskelusta hälvenevät ja tilalle tulee innostus.

Olisiko minun painopiste tänä syksynä hakea psykologista selitystä tälle ilmiölle. Ymmärtää verkostoissa oppimista entistä monipuolisemmin? Omassa persoonassa on osia jotka saavat minut viihtymään verkoissa. Minun on helppo luopua luokan edessä olemisesta ja siirtyä ohjaajaksi taustalle. Joillekin taas tämä muutos on mahdoton. Selityksenä usein käytetään teknisiä pulmia mutta epäilen syiden olevan syvemmällä. Ihminen rakentaa elämänsä projektit ja valitsee tapansa olla olemassa… yritän pitää silmät auki ja aivot rentoina, vau.

Vaistoni sanoo että tämä linkki tietotyöläisen passiosta tulee olemaan minulle merkityksellinen. Kiitos hänelle joka heitti sen sometuun.

Mikäpä sen mukavampaa sateisena heinäkuun päivänä kun kuunnella ihanien älykkäiden naisten sulapinta keskusteluja. Uusimmasta nr 44 sain linkin väitöskirjaan joka oli mennyt minulta ohi. Yhteisöissä voitaisiin käyttää nykyistä paljon enemmän virtuaalisia tiloja ja sosiaalisen median välineitä, mutta ei vaan käytetä.

Tuo on niin totta. Kaikki jatkuu aina kuten ennenkin. Oli niin lohdullista lukea väittelijän blogista posti ampukaa medialuonnollisuus. Taisin samasta asiasta kirjoittaa lähiopetuksen merkeissä pari postia sitten. Pidin kovasti Miian räväkästä kielenkäytöstä – ei kaikkia suomalaisia olekaan vielä normaalistettu olemaan joka hetki myönteisiä varmuuden vuoksi kaikkiin suuntiin.

Tuo kulttuurin merkitys oli toinen mikä tarttui Tuijan ja Yoen keskustelusta. Eurooppa on ns vanhaa sivistysperinnettä johon kuuluu konservatiivisuus. Se merkitsee epäluuloa blogeja kohtaan. Kun kerroin eurooppalaisessa hankkeessa pitäväni blogia, että voisin sitäkin käyttää hyväksi, niin saksalainen partneri kovasti varoitti pilaamasta uraa varomattomilla kirjoituksilla, että sellaisesta on kokemusta. Japani on Yoen kertoman mukaan ihan omaa luokkaansa tuossa miten kirjoitetaan. Kulttuurien vankeja siis olemme ja vain näin työuran lopussa voin vapaasti heitellä ajatuksiani lentoon..

Olen törmännyt jatkuvasti sitkeään muuriin jonka yli ei pääse eikä sitä voi kiertää. Vastustus julkiseen kirjoittamiseen esim tällaisessa blogissa, se nousee syvältä sosialisaatiosta. Kunnon ihminen ei tee niin. Tämä on epäilyttävää monin tavoin, itsensä nostamista ja itsensä häpäisyä samalla kertaa. Kyllä tätä pitää välttää … siis pitäisi. Alan löytää oman sarkastisen tyylini, kai.

Olen kaupungissa koska kollega Veijo T. väitteli tänään keittiömestarien huippuosaamisesta. Teeman innostamana mietin nyt tutkijuuden vaiheita ja asiantuntijaksi kasvun vaiheita. Miten paljon niissä on samaa ja mikä saa ihmisen innostumaan pysyvästi jostain niin paljon että rakentaa elämäntyönsä sen ympärille.

Tutkijan vaiheista minulla on tallessa vuoden 1993 tutkijuuden ajoilta Riitta Suurlan kuvaus, joka on yhden casen syvä analyysi. Vaiheistus kovasti puhutteli minua tuolloin ja muistan sitä Koulutuksen tutkimuslaitoksessa muillekin levittäneeni. Vaiheistuksessa tieteen paradigmaattiset muutokset (Kuhn) sidotaan tutkijaan, jotain vastaavaa tieteen ja ihmisen murroksessa.

Vaiheistus

• materiaalikeskeinen vaihe (aineiston keruu ja huolellinen raportointi)
• teoriavaltainen (yhteen teoriaan sitominen ja sen avulla tulkitseminen)
• kokonaisvaltainen (arvot, yleisempi yhteiskunnallinen vastuu) – nämä siis tutkijan prosessin vaiheita.

Tutkijan identiteetti muotoutuu edistyvässä toiminnassa. Toiminnan on oltava osaamisessa edistyvää niin että tutkija asettuu tutkimuskohteensa oppiin ja pyrkii oppimaan paitsi kohdettaan myös itseään tutkijana (voi että nautin näistä ilmaisuista edelleen). Kehitys etenee kriisien kautta, joissa samalla vanhaa murtuu ja uutta syntyy. Käsitteet murtuvat kehittyäkseen, luodaan perusta uudelle vaiheelle. Kehitys voi myös pysähtyä milloin tahansa jos ei “suostu” uuteen kriisiin.

Verkko-opettaja työnsä tutkijana ja kehittäjänä? Materiaalikeskeistä toimintaa on harrastettu, koottu kokemuksia toimivista käytännöistä. Tällaista alkaa olla jo paljon. Entä teoriavaltainen ote, mitä se olisi verkko-opetuksessa? Oppimisen teorian ympärille rakentamista entistä tietoisemmin, ehkä. Kokonaisvaltainen ote verkkoihin ja verkostoitumiseen löytyy ainakin open source liikkeen kautta, ilmaiseksi jakamisen ilo ja sitä kautta naivi ja innokas maailman parantaminen aina yhtä rakas asia.

Onko huippuosaamista verkko-opetuksessa? Voin ajatella CCK08 kurssin vetäjät huipuiksi siinä mielessä että he pystyvät organisoimaan maailmanlaajuisen yhteisopiskelun. Oppimisen Teorian hallinnassa he eivät ole huippuja (tulkintani mukaan), mutta sillä puolella löytyy paljon tekijöitä enkä nimitä huipuksi ketään. Sopiiko huippuosaamisen käsite lainkaan tähän?

Suomessa on ensimmäinen verkko-opettajapolvi syntynyt tai syntymässä, haparoiden ja itseään epäillen…  Aloitin ihan taitavasti tämän blogin määrittelemällä osatekijät, milloin tuohon olisi lisäämistä? Arvelen kaikkein tärkeimmäksi oman motivaation, sitoutumisen, hinku pitää olla jotta jaksaa kehittää. Veijolla on rakkaus keittiömestarin ammattiin kantava voima. Minä tunnen jostain syystä vetoa verkko-opettajuuteen ja tuota suuntautumista pitää itseltään kysellä, mitä kaikkea siihen mahtaa liittyä?

Olen tänään (vasta) lukenut Voimala ohjelman (11.5. uusinta 13.5.) herättämää keskustelua Qaikussa ja monissa blogeissa. Ihastuin tähän Eero Leppäsen kannanottoon Lapin automatkalta porojen ja koskien keskeltä. Asiantuntevia kysymyksiä helsingin herroille ja rouville.

Monissa ihmisissä on herännyt muistot siitä mitä ihanaa ja merkityksellistä he ovat sosiaalisen verkon löytämisen kautta kokeneet ja miten elämä on ratkaisevasti avartunut. Näin on. Hämmästyin toisaalta sitä kritiikkiä mitä toisinajattelijaa kohtaan esitettiin. Minussa ohjelma vain osoitti että Jaana Venkula on ihan ulkona kaikesta kuten hän kertoikin. Harmitti tietysti hiukan että hän s-postitulvan edessä lopetti digitaalisen toiminnan kun silloin olisi juuri voinut organisoida opiskelijat tukemaan toisiaan. Sitä olen tehnyt vuosikausia ja se on kivaa. Mutta eihän me kaikki voida kaikkea, Jaana on jo tehnyt merkittävän elämäntyön. Kunnia sille: hänen ajatuksensa tietämisen ja taitamisen kaksoiskierteestä spiraalina on edelleen mielestäni mainio sanokoon tiedeyhteisö mitä vaan.

Samoin minusta oli ihan kiehtova se kriittisempi nuori mies jonka nimeä en nyt muista. Hän oli asunut jenkeissä kai ja nähnyt siellä jotain mitä minä en täällä. Ja tottahan se on että menetelmät tulevat ja menevät, muuttuvat eikä kukaan tiedä mikä nimenomaan pysyy. Myös minä valikoin mihin menen mukaan.

Onko suomalaisessa sosiaalisen median yhteisössä uskonnonomaisia piirteitä ja ihmisten jakamista me – nuo toiset ryhmiin. No jakautuuhan ihmiset, totta se on ja epäluulo verkoissa eläviin on edelleen voimakas. Sitä on vaan pakko sietää – ei ihminen muuta käsitystä ennenkuin se saa itse voimakkaan myönteisen kokemuksen. Sitä olen pyrkinyt järjestämään työssäni ammatillisessa opettajankoulutuksessa ja on se tullut vuosi vuodelta hiukan helpommaksi.

Eniten minua hämmästytti se että monissa asiantuntijoissa jotenkin kolahti syytöksenä ne Venkulan puheet … se kertoo että ihmisen sisässä on kaikupohjaa. Elääkö se meissä kaikissa se kysymys verkkovuorovaikutuksen aitoudesta vaikka me tiedämme että ihmiset täällä kohtaavat. Ei noin voimakasta reaktiota synny ilman kaikupohjaa.. täysin asiattomat syytökset menee ohi kuin se vesi hanhen selästä.

Jos vielä kommentoin sitä aivotoimintaa ja masennusta niin niille hymyilin suoraan koska tiesin ne aivan paikkansa pitämättömiksi. Puhutaanhan TV:n ohjelmissa paljon huuhaata. Yhtä lailla minä hymyilen kun konnektivismin kehittäjät perustavat muka aivotutkimukseen vaikka eivät tunne sitä. Aivojen tutkimus kehittyy huimaa vauhtia mutta se ei selitä ihmisen käyttäytymistä kuin aivovaurio- tai huumekokeiluissa. Aivot ovat hyvin joustava ja toimintakykyinen elin. Olen siirtynyt käsitöistä webbisivuihin – ei niissä ole eroa aivojeni kannalta eikä käsien.

Tuosta Eero-linkistä pääsee nopeasti eteenpäin ja tietysti Annen Opeblogi ja Tarmon ja Jarmon blogit ovat tuossa oikealla ja uutena Virve. Jos tämän lukee joku joka ei vielä ole keskusteluja seurannut…