verkko-opettajan palapeli

Olen laatimassa slidea kurssin istuntoon ja nyt haen vauhtia äidinkieltä käyttäen. Eihän sitä tiedä mitä ajattelee ennenkuin on kirjoittanut asiasta. Kuvan valitsin ensin, se voisi olla tämä muuttolintujen parkki ennen matkaa:
Linnut ovat niin avoimin mielin ja katselevat kauas meren rannalla.
Ensin tulee kuitenkin mieleen se mitä vastustan, mistä en tykkää konnektivismin ns. teoriassa. Se on tietty mekanistisuus, näennäinen objektiivisuus ja systeemien persoonaton liike. Ihmiset miltei suljetaan pois kun verkostot oppivat kasvottomasti ja tieto lisääntyy vaan kuin ruoho maasta kasvaisi. Se on kuitenkin aina ihminen joka oppii eikä mikään verkon solmu. Toinen minua kiusaava asia on pyrkimys vedota neurotieteen kaiken selittävään voimaan, no sitä saatte odottaa. Kukaan aivotutkija ei koskaan tuollaista lupaa mutta maallikot, ne intoilee.

Rajaton oppiminen semmassa puhui Moravec jolta nappasin ylös oppimiseen liittyen:

it is not hardware, it is not software, it is mindware.

Tuon haluan nostaa: ihmisen mielen sisälle on mentävä jos oppimista halutaan ymmärtää tai selittää. Sitten pitää tajuta että mielen sisällä toimii samanaikaisesti koko paketti arvoista asenteista tavoitteista kyvyistä emootioista ja teoista. Nämä kietoutuvat toisiinsa tavoilla joita on miltei mahdoton jäljittää. Verkostoissa oppivat kokonaiset ihmiset.

Mikä sitten kuvaisi parhaiten yhteyttä tai vuorovaikutusta (mitä connection oikein sisältää sävyinä? minun sanakirja tuntee vain juna-aikataulujen liittymät) — haa, olisiko liittyminen hyvä suomennos! Onhan siinä jotain sitoutumisen suuntaan mutta kevyemmin. Sitten voisi olla syvemmälle meneviä joita kuvaisi dialoginen toisiaan kuunteleva ja kunnioittava suhde. Entä jakaminen, sharing – se on aina dialogissa? Myös toisen arvostaminen on dialogissa sisällä.

Mihin siis konnektivismia tarvitaan? Luetteloimaan ja linkittämään kaikki uudet vempaimet kuten tuossa edellisen postin julkaisussa laadukkaasti tehtiin. Kannattaa kyllä vilkaista se juttu. Mutta ei minua kiinnosta pelkät uudet lelut vaan ihmisten väliset suhteet. Miten tästä sitten teen yhden dian? Seuraavaksi kokeilen kävelyä, se on kirjoittamisen ohella toinen luotettava apu ajatusten kehittelyssä. Miksikö en keskustele? Ei työpaikalla kenelläkään ole aikaa, siksi keskustelen tässä.

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon YLE Areenan suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki verkkoystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?

Nyt olen innoissani: olen löytänyt ihmisen joka auttaa ymmärtämään paikkani webissä, olen löytänyt jäsentelyn joka auttaa paikantamaan itsensä ja historiansa. Se on David Whiten malli Visitors and residents. Olen kuunnellut viimeiset vuodet diginatiivi ym ikäpolvijuttuja ja aina mielessäni ajatellut että minua ei sitten voi olla olemassa. Prenskyn diginatiivi vs immigrantti asettaa vastakkain sukupolvet ja vaikeuttaa kehittämistä esim oppimisen maailmassa. Se on niin tyhmää ja turhaa.

Kysymys ei ole akateemisista tai teknisistä taidoista vaan kulttuurista ja motivaatiosta, sanoo David tuossa videossa joka on myös visuaalisesti ja pedagogisesti nerokkaasti rakennettu (vastaavaa ajateltua taidokkuutta en ole Suomessa nähnyt kuin Pekka Himasen esittämänä).

Olen verkko-opettajana asukas virtuaalimaailmassa ja rakentanut brandin blogini ympärille (tuli mieleen miten yritin artikkelissa sanoa tätä v 2006, se korjattiin virheenä, heh heh).  Verkosto on välttämätön ja feedien käyttö sieltä täältä, sekä jatkuva osallistuminen, jota harrastan virtuaalissa koska haluan olla vapaa. Kaikki opetus-ohjaustoimintani on verkoissa (ei, tällä viikolla kaksi tuntia lähitapaamista – pitää muistaa). En ole asukas joka jakaa yksityiselämänsä.

Olen vierailija FBssa ja seuraan siellä hyvinkin monenlaisia ihmisiä, mutta harvoin kerron itsestä. Tosin synttärit huomattiin siellä tehokkaimmin. Ihan kiva kun aamulla odottaa onnittelu toiselta puolen maapalloa. Qaikua vilkaisen joskus ja Twitteriä. Ne ovat asukkaille suunniteltuja kuten tuossa osoitetaan ja minun on vaikea löytää mieltä niihin ts verkko-opettajien piiriin olen siirtymässä sielläkin mutta se on vielä kesken. Suomalainen Qaiku on kanavien kautta helppo vilkaista mutta pienen porukan sisäänlämpiävää heittelyä se minun silmissä vielä on.

Davidin videossa sivutaan myös samaa sosiaalisen median kuplaa jonka tiedostin sometun twitterkeskustelussa: taito käyttää uusia medioita on todellakin vain tuo taito eikä ole syytä rakentaa ao ihmisten ympärille jotain viisauskuplaa.

Kiehtovaa on jatkaa tästä ajattelun ketjua eteenpäin. Miten virtuaalimaailman asukkaaksi kasvaminen tapahtuu ja miten oman tiensä rakentaa itse kukin. Ei ole kyse iästä eikä sukupuolesta eikä koulutuksesta vaan kulttuurista ja motivaatiosta. Se on niin totta. Jotain hyvin kannustavaa sisältäni pitää löytyä koska lähiympäristö ei ole tukenut eikä houkutellut. Saan teknistä tukea esim lapsiltani mutta sosiaaliseen mediaan olen mennyt ennen heitä.

Olenpa outo tyyppi mutta tästä päivästä lähtien saan sentään olla olemassa. Ja kiitos uusien medioiden pääsen illalla kehittämään ajatuksia tästä eteenpäin Davidin ja CCK08-09 opiskelijoiden kanssa

Keskustelu konferenssien twitteröinnistä on jatkunut sometussa ja on opettanut monta asiaa. Keskusteluun osallistui tänään twitterkulttuurin luonnetta opettaen henkilö (nimeä en muista) ja sanoi että näemme twitteröinnissä sellaista mitä siinä ei ole. Siis syvällisyyttä. Se kun on vaan heittelyä vailla isompaa mieltä ja merkitystä eikä koskaan kohdistukaan mihinkään.

Tämä heitto liian syvälle näkemisestä kolahti minuun – ymmärsin että sitä juuri tein, tarkoituksella. Halusin sanoa että ilmiön voi nähdä myös syvempänä toimintakulttuurin kysymyksenä. Olen vähitellen ymmärtänyt että kommunikoinnin laatu on olennaista maailmanlaajuisessa verkostoitumisessa. En ole noviisi, elän noissa verkostoissa ja käytän kaikkia vempaimia minäkin. Havaintojen teoriapitoisuus on kiehtova käsite (kiitos Pertti Töttö – hän ei ole sometussa vaan kirjoittanut monta kirjaa ) Ihminen voi nähdä pintaa tai syvemmälle, siitä on kysymys.

Tuija Aallon Yle-blogin kautta päädyin toiseen oivallukseen että on syvä kuilu tekniikan ihmisten (joiden konferenssista oli kyse) ja opetusalan ihmisten välillä edelleen. Tuija arveli kielen olevan liian erilaista. Totta tosiaan, miten tuota kuilu voisi paremmin täyttää? Jarmo Talvivaara yrittää keskustelussa kuilun ylitystä koska tuntee hyvin molemmat kulttuurit. On siinä sarkaa..

Spinoza on aikanaan miettinyt ihmisen mielen aktiivisuutta yleisenä eniten toimintaan vaikuttavana tekijänä. Nyt tunnutaan ihannoitavan jotain viihteellisyyttä  ja sokeutta – pohdinta saa olla vain assosioivaa ja kaiken aikaisemman arvo pitää kieltää ja helppoa se on jos se puuttuukin kuten jotkut julkisesti itseä kehuvat. Sitten kun aletaan asioita työstää sieltä tulee vastaan ne vanhat asiat. Näin on ehkä käymässä konnektivismin opiskelussakin. Julistus kaiken muutoksesta alkaa saada hahmoja jotka on eri tieteissä ja hyvissä käytännöissä löydetty jo ammoin. Kiehtovaa, sanon minä.

Paljon keskustelua on herättänyt Stanford yliopiston tutkimus multitasking-ihmisten toimintatavoista. Kiinnostus siis heräsi siitä että multitasking eli monien asioiden hoitaminen yhtä aikaa tietokoneen, kännykän, TV:n, musiikin ja ties minkä yhteiskäyttö lisääntyy ja arvellaan joidenkin harjaantuvan moniajoon. Tutkimus kuitenkin osoitti toista: ne opiskelijat jotka kertoivat harrastavansa moniajoa olivatkin heikkoja juuri siinä.

Kuten linkissä esitettävä video osoittaa, tehtävät olivat huomion kohdistamista tiettyihin muotoihin ja tässä siis paremmin vastasivat opiskelijat, jotka eivät harrastaneet monien asioiden jatkuvaa yhtäaikaista tekemistä. He ottivat tehtävät sellaisenaan ja tottelivat ohjeita.

Tulosten tulkinta on homma sinänsä: BBC uutis0innissa arveltiin että ehkei tutkittu lainkaan multitaskingia. Sama tuli itselle mieleen kun katsoin koetta. Tehtäväksi annot olivat vailla mieltä, merkitystä, kuten psykologian perusilmiöiden tutkimuksessa usein on. Halutaan pelkistää ilmiö irti kontekstistaan mutta sitten ei enää tiedetä mitä tulos koskee. Jos multitasking ihmiset osaavat nähdä monia asioita yhtä aikaa, pitäisikö heidän lisäksi nähdä tietyn sinisen nelikulmion asento? Muisti on yksi välittävä tekijä ja sekin aikuisilla liittyy tehtävän mielekkyyteen.

Yksi tulkinta voisi olla että moniajajat tai osa heistä on ajautunut tilanteeseen, jossa eivät voi elää ilman ärsyketulvaa ja ovat tavallaan luopuneet yrittämästä hallita, on ehkä kyse enemmän pakenemisesta, tajunnan täyttämisestä. Tästä on työelämässä kytkentä uupumisen suuntaan.

Tärkeää on että tutkitaan virtuaalimaailman uusia ilmiöitä. Ne ovat oikeasti monimutkaisia kuten ohjaava yksikkö ihminenkin, onneksi Kyllä jotakin kehitystä moniajon suuntaan havaitsen itsessäni ja ympäristössäni, kyllä tietoisuus venyy ja muistin keinot moninaistuvat.. Itsetuntemus ja itsensä kuuntelu, rytmitys ovat ehkä keskeisiä opittavia taitoja?

Innostuin lukemaan USA:n Department of Education uutta raporttia Evaluation of Evidence Based Practices in Online Learning – A Meta Analysis and Review of Online Learning Studies. Siinä kun päätuloksena on online opetuksen paremmuus. Miten tuloksiin on päästy?

Vaikutuin siitä että käytiin huolella läpi alan tutkimusta (eikä vaan tehdä nopeasti uutta). Tässä edettiin satoja tutkimuksia kahlaamalla, vuosilta 1996-2008 ja löydetään 176 jotka kelpasivat arvioitavaksi. Sitten määriteltiin vaikuttavuus (keskiarvojen ero/hajonta) ja edelleen mentiin katselemaan mitkä tekijät nimenomaan eron tuottivat.

Eroja löydettiin oppimiseen käytetyssä ajassa, opetussuunnitelmissa ja pedagogiikassa. Online oppiminen sai käyttämään enemmän aikaa oppimiseen kuin luokkahuone. Online oppimisessa reflektiointi ja kollaboraatio olivat keskeisiä tehokkuuden lisääjiä. Opiskelijalle tuli antaa kontrollia toimintaansa oppimisympäristössä. Tarkat skriptit, ohjeistukset eivät tuottaneet parannusta (tästä suomalaiset väikkärit ovat antaneet erilaisia tietoa). Opettajat ja heidän ohjauksensa tuppasivat olemaan parempia online kuin muuten. Oppimaan oppiminen toteutui paremmin verkossa.

Kannatti tuohon tutustua. Tulokset ovat samoja kuin mihin omassa aikuisopetuksessa olen päätynyt. Haasteita riittää verkko-opetuksenkin kehittämisessä edelleen, mutta olisi mielestäni aika Suomessa myöntää sen toimivuus ja luopua f2f ihannoinnista.. ja epäluuloista verkko-ympäristöjä kohtaan. Näkis vaan

Uuden asian oppiminen vaatii jonkinmoista aktiivisuutta. Kurssillani opiskelijat kertovat kaikki oppineensa silloin kun valitsivat omaa mielenkiinnon kohdetta ja kirjoittaessaan valitsemastaan teemasta. Näistä on kaikilla huippupisteet ja kirjoja lukiessa (= sisältöön tutustuessa) oppiminen saa sekin melkein yhtä korkeat arviot. Myös ihmisiä havainnoimalla ja omaa toimintaa seuraamalla oppii ihan selvästi.

Sen sijaan keskusteluissa oppiminen jäi vähemmälle ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Kysyn myös nukkuessa oppimisesta ja siinäkin hajonta on suuri: kaikki eivät tiedä oppivansa nukkuessa. Tietoisuuden tasot ei ollut oppimiskohde, kysyin huvikseni.

Mitä opitaan: uutta tietoa ja sisältöjä tietysti, uusia käsitteitä ja niiden välisiä suhteita, uusia ajattelutapoja. Tullaan tietoiseksi omasta ajattelusta & asenteista  ja muutenkin teorian ja käytännön kytkemistä opitaan. Itsensä ymmärtäminen kehittyy selvästi. Kiinnostus psykologiaan ei ole suinkaan kaikilla valmiina mutta kurssin loputtua melkein jokainen arvelee jatkavansa opiskelua. Tuo kuulostaa mukavalta.

Haasteeksi asetan nyt vuorovaikutuksen laadun opiskelijoiden välillä kurssin aikana. Se on joskus ennen ollut merkittävässä asemassa ja se pitää palauttaa. Valinnaisia havainnointitehtäviä myös suunnittelen. Niistä on hyviä kokemuksia englanninkielisellä puolella.

Lueskelen Maarit Mäkisen väitöskirjaa otsikon aiheesta. Aihe on mielestäni tärkeä ja koskettaa omia intressejä. Olen ennenkin löytänyt hänen julkaisujaan digitaalisen voimistumisen spiraalista. On tarpeen mallintaa miten se etenee: mahdollisuudet, taidot, osaamiset, itsetunto ja voimistuminen, yhteisö ympärillä vuorotellen liikkuvat ja liikuttavat eteenpäin..

Mäkinen on seurannut digitaalista voimistumista Tampereella, Brasiliassa, Keniassa ja asunut USA:ssa  tutkijana. Hänellä on tietoa eri kulttuureista – kaikissa on kuitenkin voitu toimia ja viety jollain lailla voimistumista eteenpäin. Tampereelta on mukana Mansetorin lisäksi romaanien yhteisö. Mäkisen intressi on tasa-arvon edistäminen. Itselle tuo monikulttuurisuus avaa perspektiivejä kun tahtoo muuten pudota tähän suomalaiseen elämään ja alkaa pitää tätä normaalina.

Väitös on tehty journalismin tutkimusyksikössä, mikä saa minut vertaamaan mediatutkijoita vs ihmistieteilijöitä. Median kautta taitaa nopeammin päästä kiinni muutokseen kuin ihmisen mielen kautta.

Tutkimuksen taustaan on koottu monitieteisesti yhteiskunnalliset, psykologiset ja yhteisölliset tekijät – kaikki tarvittava perustietous joten sitä kannattaa lukea. Voimistava pedagogiikka on kiva käsite, Freire on yksi tuttu nimi. Miten ihmeessä voimistumista täällä hyvinvoivien ja koulutettujen suomalaisten keskellä voisi edistää. Mäkinenkin mainitsee miten manselaiset seurasivat keskusteluja mutta kirjoittamisen kynnys oli yllättävän korkea. Niinpä. Elearningeuropa sivustolla törmäsin pohdintaan konnektivismista .. jossa todettiin ettei eurooppalaiset voi kirjoittaa julkisesti mitään omaa uraa mahdollisesti vahingoittavaa. Siksi ollaan sitten hiljaisia vaikka julkaisun välineitä olisi käytössä mitä. Hohhoijaa, huomaan sanovani usein

Second Life eroaa kaikista muista tuntemistani yhdessäolon tavoista (kun en ole Habbo Hotel sukupolvea – lasteni olen nähnyt pelaavan, vain nähnyt, en itse kokeillut). SL ei kuitenkaan ole peli vaan maailma.

SL:n viehätys on ympäristön kiehtovuudessa ja mahdollisuudessa tavata ketä tahansa missä tahansa. Se on käyttäjien rakentama maailma jossa rakentaminen on suhteellisen helppoa. SL:n kulttuuri tuntuu olevan avoin ja kannustava, selvästi enemmän kuin RL (real life) mikä on mahtava juttu.

Mietimme Kansalaisfoorumin kouluttajakurssilla SL:n olemusta (suurin osa energiasta meni perustaitojen omaksumiseen kuten oli tarkoituskin ). Wenla avatar jaksoi määritellä oppimistaan:

• on ollut hauskaa
• olen huomannut että 1+1>2 eli yhdessä on löytynyt ja oppinut enemmän
• ja nämä kaksi yhdessä: yhdessä nauraen oppii vielä enemmän kuin yhdessä vakavasti.

Hauskoja hetkiä riitti tosiaan. Tietääköhän Opetushallitus mitä kaikkea seuraa alueen sulkemisesta SL:ssä? Emme ole ainoita jotka löysimme itsemme järven pohjalta näkymättömään esteeseen törmättyämme. Kiitoksia vaan vitsailun mahdollisuudesta.

Tämä vuosi 2009 tuntuu olevan SL:n suomalaisen oppilaitosmaailman ensimmäinen toimintavuosi. Jotkut ovat kehitelleet saaria ja ideoita jo vuoden verran. Virtuaaliteknologi blogi, Kimin blogi, Tuijan tuhatsanaa. Elokuussa on tulossa Savonlinnassa kansainvälisestikin merkittävä seminaari.

Seminaarin valmisteluissa on mukana Kerro avataristasi -palsta. Mainio idea, sieltä voi verkottua. Telmus Noel näkyi aloittaneen viehättävästi. Avatar on heijastuma itsestä, mutta se voinee olla sitä monin tavoin. Telmus suhtautui isällisesti omaansa, muutama henkilö kertoi tutustumisvaiheestansa. Samaistuminen prosessi käynnistyy välittömästi nimen valinnan myötä.

Tämä näkyi myös omassa yhteisössä avatartalkoissa: uusi nimi ja hahmo ja uusi tapa törmäillä .. kivaa se on aikuisen elämässä. Saa nähdä ehdimmekö SL kevätjuhlaan, siis pukeutua ja hankkia tarvittava tyytyväisyys avatarin ulkoiseen olemukseen. Kävely varmaan sujuu ja sampanjalasikin minulla on jo invetoryssä kurssin päättäjäisistä. Jossain kuljeskelin lasi kädessä ennenkuin huomasin riisua sen.

Iloisuus ja leikkimielisyys ovat siis minulla ensimmäisiä pedagogisia löytöjä SL:ssä. Avointa ja villiä oppimista tukeva ilmapiiri olkoon suojelukohteena jota eivät saa uhata PP-esitykset ja fläppitaulut (joita siis osaan jo tehdä SL:ssä). Teknisesti SL maailma on ns. kökkö verrattuna totuttuun mutta olkoon. Kansainvälisyys sen sijaan avautui heti ainakin kongressien ja verkostoitumisen muodossa. Sinne siis .. kun on aikaa..

Olen joululomalla kypsytellyt omia ajatuksia Konnektivismi-kurssin aikana tapahtuneesta. Sehän oli maailmanlaajuinen online opiskelu, joka kesti 12 viikkoa. Kurssi oli avoin kaikille kiinnostuneille. Sitä mainostettiin Suomessa tilaisuutena opiskella maailman huippujen johdolla.

Fasilitoijina olivat George Siemens ja Stephen Downes Kanadasta. Kurssin suunnittelu ja rakenne, materiaalit ja keskustelut ja videot ovat edelleen luettavissa ja katsottavissa. Kurssin rakenne on sellainen että se sallii opiskelijan oman prosessin rakentamisen valituilla välineillä. Vain arkisin ilmestyvä Daily ja Moodlen keskustelut olivat keskitettyjä – ja tietysti viikon teemat ja suositellut materiaalit. Voiko noita sitten sanoa keskitetyksi koska ne ovat tarjontaa josta valitaan. Taisin eilen juuri kuunnella keskustelun jossa SD todisti ettei mikään ollut keskitettyä. Jotkut suorittivat kurssia maksettuna yliopiston opiskeluna.

Kurssi alkoi suurin odotuksin ja johti pian aineistoon ja tarjontaan hukkumiseen ja ylirasitukseen koska ei voinut valita ennenkuin näki mitä missäkin voisi olla. Omat rakennuspalikat olivat blogin lisäksi kaikki mahdolliset välineet, Twitter, Second Life Connectivism, Pageflakes, kaikki hakutavat ahkerasti käytössä.

Moodlen keskustelut olivat vuolaita kaksi viikkoa ja oli tilaisuus seurata todellisen häirikön (griefer) toimintaa. Minulle se merkitsi Moodlen ja tietyn nimen välttämistä ja siirtymistä blogien pariin. Nyt ajattelen että tuosta taisi seurata myös jonkinlainen ylikohteliaisuus muiden opiskelijoiden kesken, piti tavallaan vakuuttaa ettei halua olla kiusaksi vaan on todella innoissaan koko ajan. Kaikki tämä vaikutti kurssin kulttuuriin. Ankaraan tai syvälliseen keskusteluun ei nähdäkseni päästy.

Löysin yhden kurssilaisen blogista maininnan puolivälissä, että kurssi muuttui tavalliseksi online kurssiksi ja niin se taisi olla. Itseä ihmetytti kun yhdelle eurooppalaiselle kokeneelle opettajalle annettiin palaute eka tehtävästä samoilla perusteilla kun kurssin maksaville aloittaville opiskelijoille. Hän julkisti arvioinnin blogissaan enkä huomannut missään selitystä tapahtuneelle. Itse löysin arviointikriteerit vasta tuon jälkeen.

Näkyvä aktiivisuus romahti ja kurssilla oli paljon ihmettelyä että missä mennään. No, oman tien rakentaminen oli tavoitekin ja sitä voi harrastaa keskeyksettä. Töissä olo ja ajan puute ne suurimmat esteet olivat omalta kannalta. Luulen että moni kokeneimmistä lopetti tai vähensi seuraamista tuossa vaiheessa. Itse roikuin sinnikkäästi mukana koska ainakin englanniksi kirjoittamisessa tarvitsin kokemusta.

Kurssin lopulla alkoi näkyä enemmän se perusryhmä, joka suoritti kurssia. Heillä kurssi oli ensimmäinen kosketus konnektivismiin ja he kokivat oppineensa tietysti paljon. Marraskuun lopussa kurssiblogissa kysyttiin kuka on vielä mukana ja tuli vain 21 vastausta kun alussa oli jopa 2200 mukana. Yhteen tutkimukseen olen vastannut kurssiin liittyen, Antonio tutkii eri välineiden käyttöä ja merkitystä. Muuten valtava tutkimusaineisto odottaa…

Kun kurssille lähtee myönteisellä mielellä niin sen haluaa säilyttää mahdollisimman pitkään. Parempi onkin koska tietää kaiken johtuvan itsestä mitä tekee ja mitä saa. Nyt minun on kuitenkin pitänyt laskea mieleeni että kyllä se anti supistuu osaltani kansainvälisen opiskelukokemuksen saamiseen ja kielitaidon edistymiseen. Olen pettynyt vetäjiin monessa mielessä tai voi tietysti sanoa että minulla oli väärä käsitys ja odotukset heistä. He ovat huippuja juuri siinä että tuollainen kurssi voi syntyä ja että kaikki on avointa. Sisällöllisesti kurssilla ei edetty mistään mihinkään. Kun kuuntelen ja luen keskusteluja niin vetäjät toistavat koko ajan samoja lähtökohtiaan. Se oli orientoivan vaiheen kurssi konnektivismista mutta moni kurssilainen eli syventävää vaihetta omissa oppimiskäsityksissään ja -kokeneisuudessaan.

Tavoitteista olen samaa mieltä että pitäisi ymmärtää online vuorovaikutusta jolla on valtava merkitys oppimisessa. Mutta kun eväät ovat heppoiset niin siinä edetään vain jollain yleisen mallinnuksen tasolla. Selvimmin asiantuntemuksen taso paljastui minulle jatkuvana viittaamisena neuronien konnektioihin joista vetäjillä ei selvästi ole kuin aavistus. Pitäisi tuntea oman asiantuntemuksen rajat ja reflektoida omaa osaamistaan paremmin, sitä odottaisin. Oppimisen teorian rakentamiseen ei tuollaista tietä päästä.

Aion kuitenkin seurata kumpaakin kaveria jatkossa. Arvostan heidän toimintapojaan: avoin online toiminta on todella tehokasta ja on tarpeen kehittää osallistumista SD:n kuvaamaan suuntaan. Minulla on paljon opittavaa. Muutamia arvokkaita bloggaajia löysin heidän lisäkseen, esim. Rodd, Keith, Jenny M, Lisa, ailsa. Niiden kautta maailma on avoin ja vastaavia tilaisuuksia globaaliin opiskeluun avautuu. Milloin me suomalaiset alamme tarjota vastaavaa toimintaa?