verkko-opettajan palapeli

Tämä postaus sai ideansa uusimmasta sulapinta podcastista, jonka löysin sunnuntaina katsomalla Tuijan viserryksiä Qaikussa. Vähitellen podcast herätti kysymyksiä mielessäni.

Olen viehättynyt Tuijan ja Yoen kodikkaista ja asiantuntevista keskusteluista. He tuntevat uudet vekottimet ja käyttävät niitä, Tuija media-alan ammattilaisena ja Yoe tutkijana ja minkä sukupolven edustaja hän sitten onkaan, ulkomailla asuvana joka tapauksessa. Nettielämää kirjasta myös tykkään. Ilahduin siis kun huomasin uuden sulapinnan syntyneen.

Ajatus tosiaikaisesta webistä lähti siitä että ei enää sosiaalinen media riitä vaan nyt pitää olla reaaliajassa. Google on maailman valtias mutta sen tieto on vanhaa, perustuu linkkeihin. Miten ihminen voi tietää mikä nyt on tärkeää? Tuija ja Yoe keskustelevat läpi monia tapoja seurata ja osoittavat niiden rajoituksia. Google wave on nyt kuumaa kamaa mutta sinne pitää saada kokeilua varten kutsu. Myös Timo Rainio tarjoaa tietoa tänään siitä.

Mikään systeemi ei pysy tiedon perässä, miten sitten ihminen voisi? Filttereitä automaattisiin virtoihin mutta miten? Tämä on minusta hauska ratkaisu: kun mikään järjestelmä ei pysty erottamaan olennaisia niin annetaan homma jokaiselle ihmiselle: siinäpä istut silmät ja sormet kännyssä ja seuraat. Muuta ei enää tehdäkään?

Minua puhutteli keskustelu tutkimuksesta. Yoe on tutkija ammatiltaan ja tietää luonnontieteellisen tutkimuksen hitauden: kokeita tehdään ja tuloksia analysoidaan. Kovin juttu on juonessa ja sen käänteissä, nautin myös hänen blogista jossa tätä sivuttiin. Joku osasi heittää kysymyksen joka pysäytti. Artikkelia joutuu lukemaan päiväkausia ennenkuin se avautuu (eikä monelle sittenkään).

Tuija heitteli ajatusta viserretystä väikkäristä, mutta ei onneksi mennyt läpi. Olen ihmetellyt kun “uutta” avointa tutkimuksen tekemistä yritellään. Voiko avoimuus sinänsä edistää tutkimusta? Sitä paitsi se on tieteen ikiaikainen perinne, ei se ole uutta mutta jakaminen on nopeutunut ja helpottunut. Onko nopealla jakamisella sitten mitään merkitystä – aika näyttää. Osallistujien pitäisi ymmärtää mitä tutkimus on, ei se muuten edisty. Julistaminen on julistamista, ei muuta.

Vili Lehdonvirta oli joka tapauksessa väitellyt Turussa ja Tuija ollut paikalla kuulemassa. Googlaus osoitti hänen olevan se tyyppi joka kirjoitteli Japanista vierailevana tutkijana välillä -niitä oli kiva lukea.

Miten vastaan otsikkooni? En tarvitse tosiaikaa muuten kuin tarkistamaan esim. Elluminate istunnon ajankohtaa, varsinkin nyt kun Suomi vaihtoi talviaikaan. Muun ehdin saada tietooni myöhemminkin. Jos en olisi huomannut uutta sulapintapodcastia sunnuntaina, olisin sen löytänyt joka tapauksessa. En osallistu kilpajuoksuun ajan kanssa. Jos aika määrää meitä, kuka määrää aikaa kysyi Markku Envall aforismissaan.

Keskustelu sometussa viritti mielessäni oivalluksen. Kun nämä uuden ajan twittertaiturit kirjoittelevat 14o merkin juttujansa luentojen aikana ja pakottavat luennoitsijoita suunnittelemaan paremmin ja tuntemaan kuulijansa aiemman osaamisen, mitä tämä onkaan?  Alkoi tuntua kovasti tutulta minun mielessäni. Ja kutkuttavalta koska samat pojat ovat varmaan kritisoineet opettajia yleensä ja koulutusta yleensä. Nyt he sen itse luovat, löytävät samat periaatteet mitä opettajankoulutuksessa löydetään joka vuosi. Itse keksitty on ainoa oikea, niin se on.

Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa työstämme asioita pintaa syvemmälle. Kannattaa lukaista esim. mitä Yrjö Engeström kirjoitti 80-luvulla opetuksen pinnallisesta ja syvällisestä tarkastelusta. Yleisön ja puhujan vuorovaikutus on kyllä ihan muualla kuin näissä uusissa vempaimissa. Eikä vuorovaikutus ole uusi keksintö, ei todellakaan. Kehitys on sitä että samat asiat löydetään yhtä uudelleen ja jokainen polvi kuvittelee olevansa ensimmäinen joka asian keksi ja sille pitää aina antaa arvonsa. Annan annan, pienellä ironialla sävytettynä

Jälkihuomautus: taisin liioitella, ei tässä ole pedagogiikasta kyse vaan uusien välineiden myynnistä ja käytön konsultoinnista. No hankkikoot elantonsa kukin tavallaan: onhan tällaista joka puolella sosiaalisessa mediassa.

Kuuntelin eilen suuren Mind Trek tapahtuman antia mielenkiinnolla. Chris Messina puhui Identity is the Platform ja Jyri Engeström Snack Size Sociality. Vinkit lähteille pääsyyn tarjosi taas Timo Rainio. Tunsin olevani ajan tasalla ja kun olen kirjoittamassa identiteetistä itsekin niin tsekkasin onko uutta. Tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten … Illalla etenin pitemmälle ja pääsin stophimanen keskusteluihin ja mieleen alkoikin hiipiä että mistä tässä on kyse.

Jos tällainen twitter ja qaiku ja pilkkavideot ovat tämän planeetan pulssi (Jyri E sanoi mikrobloggauksen olevan) niin kai voin valita miten minun pulssini sykkii? Aloin kysyä mielessäni että mikä on lopulta se ekspertiisi mitä esim. Chris ja Jyri esittivät. He ovat kasvaneet näihin mukaviin identiteetin rakennusvälineisiin ja tottuneesti esittelevät niitä. Jyri on päässyt katsomaan suurta maailmaa kun isä oli proffana myös siellä. Mitä se porukka ihaili heissä mitä ei sitten löytynyt Himasen englantia puhuessa. Sulavuus, nopeus, kauniit värikuvat ja videoleikkeet?

Identiteettiä koskeva sisältö oli mukamas sidottu Maslowin tarvehierarkiaan (jonka paikkansa pitämättömyys on todettu monesti) eikä sitä sidottu tuohonkaan, se kuva vaan väläytettiin. Kiintoisa sotku on viiden kohdan identity platform (sisältää mm smarter user agents ja data is money). Jyrin esityksessä oli käsitteistöä Snack ja Bite size media, jotka voin kuvitella kriittiseksi jos hän on isänsä poika muutenkin kuin ulkonäöltään. Silmiä avaava päivä siis minulle eilinen.

Identiteetti ja minä keskiössä nostaa itseluottamuksen, self-reliance (onko se ihan sama kuin self confidence ?) – psykologisen tiedon tarve olisi valtava. Jos nyt kukaan enää mitään tietoa haluaa.. riittää että näyttää hyvältä ja värikuvat vaihtuvat tiheästi. Tällaisen maailmanko olemme rakentaneet? Ja pitää vaan jaksaa edelleen uskoa kehitykseen..

Keskustelu jatkui sometussa, samanlaisia ilmiötä muuallakin.

Innostuin lukemaan USA:n Department of Education uutta raporttia Evaluation of Evidence Based Practices in Online Learning – A Meta Analysis and Review of Online Learning Studies. Siinä kun päätuloksena on online opetuksen paremmuus. Miten tuloksiin on päästy?

Vaikutuin siitä että käytiin huolella läpi alan tutkimusta (eikä vaan tehdä nopeasti uutta). Tässä edettiin satoja tutkimuksia kahlaamalla, vuosilta 1996-2008 ja löydetään 176 jotka kelpasivat arvioitavaksi. Sitten määriteltiin vaikuttavuus (keskiarvojen ero/hajonta) ja edelleen mentiin katselemaan mitkä tekijät nimenomaan eron tuottivat.

Eroja löydettiin oppimiseen käytetyssä ajassa, opetussuunnitelmissa ja pedagogiikassa. Online oppiminen sai käyttämään enemmän aikaa oppimiseen kuin luokkahuone. Online oppimisessa reflektiointi ja kollaboraatio olivat keskeisiä tehokkuuden lisääjiä. Opiskelijalle tuli antaa kontrollia toimintaansa oppimisympäristössä. Tarkat skriptit, ohjeistukset eivät tuottaneet parannusta (tästä suomalaiset väikkärit ovat antaneet erilaisia tietoa). Opettajat ja heidän ohjauksensa tuppasivat olemaan parempia online kuin muuten. Oppimaan oppiminen toteutui paremmin verkossa.

Kannatti tuohon tutustua. Tulokset ovat samoja kuin mihin omassa aikuisopetuksessa olen päätynyt. Haasteita riittää verkko-opetuksenkin kehittämisessä edelleen, mutta olisi mielestäni aika Suomessa myöntää sen toimivuus ja luopua f2f ihannoinnista.. ja epäluuloista verkko-ympäristöjä kohtaan. Näkis vaan

Niin siinä kävi kuin viime postissa arvelin että Lilia Efimovan väikkäri Blogging practices of knowledge workers antaa minulle vielä paljon. Tähän mennessä se on jo auttanut minua ymmärtämään miksi tätä omaa tietoperustaa pitää rakennella. Blogi on joustavin kaikista ilmaisumuodoista:

• tätä voi loputtomasti jäsennellä uudelleen ja palata tietoon, käyttää uudelleen
• blogi on avoin kaikille muille ja ajan myötä sen ympärille muodostuu elävä verkosto
• julkaisukynnys on matala: voi kirjoittaa nopeasti työn lomassa tai pitempään pohtien
• blogi on ideoiden rakentamisen, säilyttämisen ja jakamisen paikka

Erityisesti minun mieleen kolahti hänen pohdintansa samanaikaisesta täydellisestä avoimuudesta yhdistettynä turvassa olemiseen. Voin jakaa mitä haluan ja ottaa vastaan sen mikä oikeasti minua puhuttelee. Blogeissa ei ole small talkia, tietotyöläisten blogeissa siis. Täällä voin keskittyä (varsinkin kun jätän menemättä työpaikalle kuten juuri nyt). Täällä löydän samanhenkisiä ihmisiä ihan mistä vaan kuten nyt Lilian.

Blogin oppimiskäyrästä vielä jotain. Se koonti tuntui kertovan kaiken minusta minulle itselleni

• oma passio asettuu blogin myötä legitiimiksi osaksi työtäni
• läpinäkyvyys on tullut jäädäkseen (oletko olemassa ilman sitä?)
• jokapäiväiset työrutiinit ovat tärkeitä (ei saa antaa kaiken valua ennallaan)
• auktoriteetit tulevat eläviksi, liikkuviksi, muuttuviksi – pääsen rakentelemaan monia reittejä
• tämä on ihmisen/yksilön toimintaa ei organisaation (niillä on intransa ja hierarkiansa)

Haasteena listassa oli vielä syntyvän tieto-verkosto-tulvan hallinta joka on ihan uusi juttu. Luulisin sen kuitenkin olevan mieluinen jokaiselle sen kokeneelle. Sitä paitsi keskustelut ovat yleensä ryöpsäyksiä, lyhytkestoisia – ja verkostojen moninaistuminen on pelkästään ihanaa.

Tämä suomeksi kirjoittaminen on kyllä hassua tässä yhteydessä, mutta kun laiskotti enkä osaa ilmaista nyansseja englanniksi. Oikeasti pitäisi kirjoittaa koko maailmalle…

On se aika vuodesta jolloin lukukauden tavoitteet alkavat hahmottua ja niihin ottaa kantaa miten pystyy. Mihin aion satsata ja mitä kuvittelen saavani aikaan? Minulla tuo kysymys liittyy oman tutkivan otteeen hakemiseen. Tämä blogi syntyi jotta oppisin ymmärtämään verkko-opettajuuttani. Viime postin yhteydessä törmäsin helsinkiläiskollega Irmeli Pietilän videoon “jatkaako?” jossa hän keskustelee itsensä kanssa väitöskirjan teosta. Haluan laittaa sen tähänkin: Jatkaako

Ihailen Irmelin avoimuutta ja rehellisyyttä ja luonnollisuutta. Kysymykset ovat varmasti monelle ammatillisen opettajankoulutuksen ihmiselle tuttuja. Miten käytännön ihminen siirtyy tutkijaksi, mitä se vaatii. Irmeli arvelee ettei hänellä intohimo ehkä riitä. Kesäkuussa näin Veijon väittelevän, hänellä passio kohdistui rakkaaseen ammattialaan ja sen edustajiin. Paljon tarvitaan että jaksaa ahertaa. Ehkä tuo oman kohteen löytäminen onkin yksi elämän tärkeimpiä juttuja?

Minä en ajattele vaihtoehtoina väikkäriä tai käytäntöä vaan niiden yhdistämistä. Haluan tutkia ja samalla kehittää omaa työtä. Metodi nousee keskiöön: havaintojen teoriapitoisuus, valintojen perusteet jne. Itsen reflektointi on opettajan työssä erottamaton osa työtä, ei ole olemassa opettajuutta yleensä. Verkko-opettajuus ei ole siirrettävissä toiselta toiselle vaikka monenlaisia söpöjä ohjeita on jaettu asiantuntemuksen nimissä. Osa ohjeista on ihan puuta heinää tai kertoo ohjaajien ennakkoluuloista ja rohkeuden puutteesta.

Nettielämää kirja ja sulapinta podcastit ovat avanneet minulle maailman jossa verkko-opetuskin voisi olla ja voida hyvin. Elämästä on kysymys, vahventuneesta ja laajentuneesta todellisuudesta. Työssäkäyvien aikuisten mielekkäästä opiskelun tavasta. Kesäkuussa aloitin avoimen amkin kurssin opena ja siellä kuulen päivittäin kommentteja miten ennakkoluulot verkko-opiskelusta hälvenevät ja tilalle tulee innostus.

Olisiko minun painopiste tänä syksynä hakea psykologista selitystä tälle ilmiölle. Ymmärtää verkostoissa oppimista entistä monipuolisemmin? Omassa persoonassa on osia jotka saavat minut viihtymään verkoissa. Minun on helppo luopua luokan edessä olemisesta ja siirtyä ohjaajaksi taustalle. Joillekin taas tämä muutos on mahdoton. Selityksenä usein käytetään teknisiä pulmia mutta epäilen syiden olevan syvemmällä. Ihminen rakentaa elämänsä projektit ja valitsee tapansa olla olemassa… yritän pitää silmät auki ja aivot rentoina, vau.

Vaistoni sanoo että tämä linkki tietotyöläisen passiosta tulee olemaan minulle merkityksellinen. Kiitos hänelle joka heitti sen sometuun.

Olen monesti kokenut vieraantumista lähiopetuksesta ja niinpä nytkin. Esittelin verkkokurssini opiskelijoille jotta se näyttää tutulta kun menevät sisään, tietävät miten olen ajatellut ja mihin pyrkinyt. Kaikki on toki sanottu siellä mutta uskotaan tuollaisella “näkemisellä” olevan merkitystä. Itse en kyllä muista kasvoja kovin hyvin.

Lähiopetuksen jälkeen on eri tavalla väsynyt, minkä ajattelen johtuvan siitä että muut määräävät tahdin ja pitää keskittyä kuuntelemaan hyvin erilaisia kysymyksiä ja näkökantoja. Kun kerran kehoitan keskeyttämään niin sitten se on sallittava vaikka kysyjä olisi aina menossa eri paikassa esittelyä kuin itse. Se tekee levottoman hyppelevän olon ja minulla herää huoli niistä jotka ovat eka kertaa verkkoympäristössä.

Ääni kuuluu huonosti, oma ja muiden, eikä mikkiä ole kaikille tarjolle eikä varmasti haluakaan sen käyttöön. Väärinymmärryksiä syntyy vaikka pinnistelee äärirajoilla miettimässä että miksi tuollaista kysyy ja tuolla tavalla? Huomaan masentuvani kun aistin puhtaan suoritusmotivaation ja helpolla pääsemisen halun. Ei se ilmeiden näkeminen aina ole onnellista (kun väitetään että se helpottaa ymmärrystä).

Olen tottunut omaan tahtiin ja yksilölliseen (vaikka julkiseen) ohjauksen verkoissa jossa ääneni kuuluu aina samalla tavalla. Opiskelijoilla (aikuisilla) on myös jonkinlainen itsesensuuri eivätkä he kirjoittele näkyviin lapsellisia ryöpsäyksiä. Yritän painottaa verkossa jatkuvan suorittamisen mahdollisuutta, saa nähdä miten käy. Aniharvat opiskelevat kesällä vaikka se olisi mahdollista.

Syvässä ovat totutut käytännöt, oltava lähijakso ja sitten vilkaistaan verkkoympäristöä edellisenä iltana .. lähipäivät syövät verkon käytön eikä niitä useinkaan saada tukemaan toisiaan. Minä preferoin pelkkiä verkkokursseja koska niissä verkko herää henkiin ja opitaan siellä kohtaaminen.

Matkustaminen on yksi säästökohde vai pitääkö tukea kotimaisia elinkeinonharjoittajia? Connect pro istunto taannoin päättyi siihen että laskettiin säästetyt kilometrit, isolla ryhmällä niitä oli paljon. Onhan niitä sanontoja kurssimatkoista että “aina se kotiolot voittaa” ym. Onko irrottautuminen hyväksi jotta oppiminen käynnistyy. Tämä kotona oman tietokoneen ääressä keskittyminen pitää oppia erikseen, mikä tässä on niin vaikeaa? AMK-opettajilla on lupa työskennellä missä tahansa 25% työajasta mutta kaikki eivät käytä sitä mahdollisuutta.  Jotkut tykkää että työpaikka ja koti ovat erillisiä asioita. Ota tästä selvää..

Miksei tavoitteita voisi kirjoittaa lähemmäksi käytäntöä? Se olisi vähemmän ylevää mutta voisi antaa opiskelijalle paremman kuvan odotuksista. Näin itse kerron verkkoympäristössä tarkennuksena:

Hyväksynnän alarajaa määriteltäessä otan huomioon, että monilla tämä on ensimmäinen kokemus psykologian opinnoista. Siksi kirjoitelmassa lukeneisuuden osoittaminen ja paikkansa pitävä tieteellisen tekstin referointi riittää. Omaa ajattelua olisi hyvä tuoda mukaan. Liian yksioikoisista johtopäätöksistä huomauttelen. Keskusteluun tulee osallistua rakentavasti ajatuksen kulkua eteenpäin kehitellen. Oppimispäiväkirja osoittaa reflektion toimivuutta.

Hyvä suoritus edellyttää teorian ja käytännön sitomista toisiinsa, koska silloin tieto alkaa olla käyttökelpoisessa muodossa. Tarkoitushan on käyttää sitä hyväksi opettajana toimiessa.

Kiitosta annan siitä, että osoittaa ymmärtävänsä psykologisen tiedon luonteen kaikessa mutkikkuudessaan. Tällöin opiskelija liikkuu vaivattomasti psykologisten kysymysten äärellä ja pystyy joustavasti osallistumaan keskusteluun. Hän pystyy arvioimaan itseään ja tukemaan opiskelutovereita.

Ainakin itse tykkäisin lukea kokeneiden opettajien omien kuvauksia kuin liturgista hallintokieltä. Seuraavaksi peilaan ajatteluani opiskelijoiden palautteisiin taas kerran: missä nimenomaan he kertovat oppineensa, mitä tehdessään. Oppimista lienee tapahtuu kun oppija on aktiivinen.

Tänä iltana mietin tavoitteita: voisiko ne joskus asettaa realistisesti vai kuuluuko niiden aina ampua yli? OPS antaa psykologian kurssille tällaiset arviointikriteerit, joita myös hyväksyttäväksi osaamiseksi kutsutaan:

Oppijaosaaminen

* ymmärtää ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiden merkityksen oppimisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia määrittävinä tekijöinä,
* tiedostaa oppijoiden ammatillisen kasvun ja identiteetin kehittymisen opetuksen ja ohjauksen suunnittelua ja toteutusta määrittävinä tekijöinä

Reflektio-osaaminen

* kykenee tarkastelemaan oman opettajuutensa kehittymistä kasvatus- ja kehityspsykologisen tiedon valossa ja asettamaan perusteltuja tavoitteita opettajuutensa kehittämiseksi

Vuorovaikutusosaaminen ja verkko-osaaminen

* osallistuu aktiivisesti verkkokeskusteluun ja luo omalla toiminnallaan edellytyksiä myönteiselle vuorovaikutukselle

Olen toteuttanut kurssia aiemminkin ja luin taas tänään opiskelijoiden palautteita. Kyllä opiskelijat kokevat oppineensa paljonkin psykologista perustietoa, mutta ei suoraan noiden tavoitteiden mukaisesti. Psykologia ei nyt vaan ole sellainen alue, jolla kauheasti osataan. Tiedostamisosaaminen olisi sanahirviö, miten reflektio? Olen toki hyväksynyt nuo tavoitteet siedettäviksi kun niiden avulla voin välttää paljon pitemmät ja tarkemmat luettelot. Nuo on jotenkin ymmärrettäviä, vai?

Kuvattu oppijaosaaminen vaatisi psykologikoulutusta. Olin kirjoittamassa kirjaa ammatillisesta kasvusta ja identiteetistä pari vuotta sitten eivätkä asiantuntijatkaan päässeet teemaan kiinni vaan kirjoittivat kukin omasta intressistään jotakin siihen suuntaan.

Reflektion suhteen herää mielessä kymys mihin itse pystyn ja mihin kokeneet opettajankouluttajat ympärilläni? Moniko joutuisi uudelleen koulutukseen jos tuota osaamista vaadittaisiin?

Vuorovaikutuksen osaaminen verkkokeskusteluissa tuntuu selkeimmältä mutta miten sitä osoitat jos välineet ovat tasavertaista vuorovaikutusta vastaan?

Ilmeisesti tavoitteet pitää vain ottaa sellaisenaan, kauniina puheena – riittää että suunta on oikea, niiden lukeminen ohjaa oikeaan.

Verkkokurssin suunnittelu on käynnissä ja on mukavasti pari päivää aikaa koota verkkoympäristöä. Lukaisin palautteita ja katselin aikaisempia ratkaisuja ja mietin mikä olisi olennaista ja mikä olennaisinta? Opiskelijat ovat aivan aikuisia, tulevat työelämästä ja omaavat monenlaista kokemusta. Ensi perjantaina aloittaa ryhmä, joka tulee suorittamaan tämän jakson ennen opettajankoulutukseen pääsyä. Kurssi on mukamas ihan sama kuin opekoulutuksessa mutta opiskelijat eivät ole tottuneet talon tavoille joten orientontia pitää miettiä. Heillä ei välttämättä ole verkko-opinnoista kokemusta eikä niin itsenäisestä opiskelusta kuin meillä tehdään.

Selkeys vs yksilölliset oppimisprosessit oli teema jota tänään mietin. Haluan kummatkin joten haen toimivaa ratkaisua kummassakin suunnassa. Kyllä nuo riitelevätkin: viimeksi tein enempi prosessin mukaan etenevän verkkoympäristön ja se on joillekin epäselvä. Olisiko sittenkin parempi tehdä kansiorakenne josta heti tiedät mitä mistäkin löytyy. Yksilöllisyyttä painotan sitten tavoitekuvauksessa ja arvioinnissa.

Kokemuksiin ja havaintoihin sitominen on läpikulkeva periaate mutta jotain tietoa/ käsitteitä pitää olla mihin sitoa. Ohjeet peruskirjojen lukemisesta ovat valmiina. Tarkistin Yle.opettaja-tv kautta tarjonnan jota riittää: omia videoita tai audioita ei tarvitse tehdä. On minulla Anne Rongaksen kurssiin myös ollut linkki ja joskus myös Helsingin yliopistosta Erja Rusasen PP-diaesitykseen. Verkko-opettajan tämä on upeaa: ei tarvitse tehdä yksin. Sisältöä on alkuun pääsemiseksi. Se pitää vaan esitellä selkeästi.

Yksilöllinen toteutuminen on itsestään selvää mutta silti siihen pitää satsata. Viimeisistä palautteista olin erityisen hyvilläni kun insinööri kehotti pistämään pakolliseksi ja taloushallinnon asiantuntija kertoi oppineensa ettei kaikkea voi laittaa excelliin. Vielä joku agrologi tiedosti ettei hän voi tehdä diagnooseja. Pakotan valitsemaan oman aihepiirin ja määrittelemään kiinnostuksen kohteen, sitoutuminen löytyy sitä kautta (vaikka moni nurisee alussa että vaikeaa on kun ei tiedä ja kaikki kiinnostaa jne.)

Vuorovaikutus ja toisiltaan keskusteluissa oppiminen on jatkuva haaste, siinä on menty taaksepäin tänä talvena kun välineistö on ollut heikompaa. Herkästi koetaan että keskustelut ovat vain näennäisiä. Minä olen tarjonnut vapaan aikataulun ja se syö intensiteetin keskusteluissa. Voisinpa yrittää jotain sääntöä tuohon vai kannattaako? Ei se riitä että suitsuttaa asian merkitystä, toisiltaan oppimisesta pitää saada aito kokemus. Herkästi palataan vanhaan “opettaja arvioi ja antaa palautteen eikä kaverit saa lukea minun juttua”, kun verkkoympäristö on tuossa hengessä rakennettu. Olimme päässeet siitä eroon ja nyt taas … viime syksynä salamannopea paluu vanhaan koulunkäyntiin.  Enkä ole omassa yhteisössä saanut innostusta verkko-opetukseen viriämään. Ei kehittäminen helppoa ole. Mutta jatkan silti.