verkko-opettajan palapeli

Tämä postaus sai ideansa uusimmasta sulapinta podcastista, jonka löysin sunnuntaina katsomalla Tuijan viserryksiä Qaikussa. Vähitellen podcast herätti kysymyksiä mielessäni.

Olen viehättynyt Tuijan ja Yoen kodikkaista ja asiantuntevista keskusteluista. He tuntevat uudet vekottimet ja käyttävät niitä, Tuija media-alan ammattilaisena ja Yoe tutkijana ja minkä sukupolven edustaja hän sitten onkaan, ulkomailla asuvana joka tapauksessa. Nettielämää kirjasta myös tykkään. Ilahduin siis kun huomasin uuden sulapinnan syntyneen.

Ajatus tosiaikaisesta webistä lähti siitä että ei enää sosiaalinen media riitä vaan nyt pitää olla reaaliajassa. Google on maailman valtias mutta sen tieto on vanhaa, perustuu linkkeihin. Miten ihminen voi tietää mikä nyt on tärkeää? Tuija ja Yoe keskustelevat läpi monia tapoja seurata ja osoittavat niiden rajoituksia. Google wave on nyt kuumaa kamaa mutta sinne pitää saada kokeilua varten kutsu. Myös Timo Rainio tarjoaa tietoa tänään siitä.

Mikään systeemi ei pysy tiedon perässä, miten sitten ihminen voisi? Filttereitä automaattisiin virtoihin mutta miten? Tämä on minusta hauska ratkaisu: kun mikään järjestelmä ei pysty erottamaan olennaisia niin annetaan homma jokaiselle ihmiselle: siinäpä istut silmät ja sormet kännyssä ja seuraat. Muuta ei enää tehdäkään?

Minua puhutteli keskustelu tutkimuksesta. Yoe on tutkija ammatiltaan ja tietää luonnontieteellisen tutkimuksen hitauden: kokeita tehdään ja tuloksia analysoidaan. Kovin juttu on juonessa ja sen käänteissä, nautin myös hänen blogista jossa tätä sivuttiin. Joku osasi heittää kysymyksen joka pysäytti. Artikkelia joutuu lukemaan päiväkausia ennenkuin se avautuu (eikä monelle sittenkään).

Tuija heitteli ajatusta viserretystä väikkäristä, mutta ei onneksi mennyt läpi. Olen ihmetellyt kun “uutta” avointa tutkimuksen tekemistä yritellään. Voiko avoimuus sinänsä edistää tutkimusta? Sitä paitsi se on tieteen ikiaikainen perinne, ei se ole uutta mutta jakaminen on nopeutunut ja helpottunut. Onko nopealla jakamisella sitten mitään merkitystä – aika näyttää. Osallistujien pitäisi ymmärtää mitä tutkimus on, ei se muuten edisty. Julistaminen on julistamista, ei muuta.

Vili Lehdonvirta oli joka tapauksessa väitellyt Turussa ja Tuija ollut paikalla kuulemassa. Googlaus osoitti hänen olevan se tyyppi joka kirjoitteli Japanista vierailevana tutkijana välillä -niitä oli kiva lukea.

Miten vastaan otsikkooni? En tarvitse tosiaikaa muuten kuin tarkistamaan esim. Elluminate istunnon ajankohtaa, varsinkin nyt kun Suomi vaihtoi talviaikaan. Muun ehdin saada tietooni myöhemminkin. Jos en olisi huomannut uutta sulapintapodcastia sunnuntaina, olisin sen löytänyt joka tapauksessa. En osallistu kilpajuoksuun ajan kanssa. Jos aika määrää meitä, kuka määrää aikaa kysyi Markku Envall aforismissaan.

Traditiot ovat tärkeitä tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Otin taas kuvan tämän blogin suomalaisista kävijöistä viimeisen kuukauden ajalta. Olisiko hiukan suurempi tuo kaupunkien määrä kuin viimeksi, ainakin olo tuntuu vakiintuneemmalta. Ulkomailta on lisäksi käyntejä 26 (kai ne ihmisiä on tai hakukoneita).

blogi 2 vuotta

Entistä enemmän mietin että millä areenalla mitäkin teen. Sometu on vakiinnuttanut paikkansa minun elämässä ja lisäksi on oman työpaikan kaksi ning-yhteisöä, suljettuja mutta blogilla voin ruokkia niitäkin. Liitän tämän blogin myös opetukseeni selvemmin kuin ennen. Tämä on siis normaalia jopa arkista ja jäänyt viime aikoina englanninkielisten tapahtumien varjoon. Mutta ihana on kirjoittaa kielellä jota osaa vaivatta.

Kävijöitä on 138 – kun katsoin 1v. blogia niin oli 50, jos nyt oikein ymmärrän. Vakiintumista on enempi ja palautetta, sekä kommenteissa että edelleen s-posteissa. Kiintoisia yhteydenottoja, kiitos teille lukijoille.

Tulevaisuus on hiukan hämärä mutta vuoden loppuun ainakin jatkan. Ehkä enemmän oman käyttöteorian rakentajana kuin verkko-opetuskokemusten kertojana. Saa nähdä, mistä lie tämä epämääräisyys nyt ilmestyi? Varmaan olen väsynyt kolmen tunnin lähiopiskelun jälkeen (tiedättehän, kuuntelua ja huono ilma, kuumaa). No joskus pitää tavata

Tänä iltana mietin tavoitteita: voisiko ne joskus asettaa realistisesti vai kuuluuko niiden aina ampua yli? OPS antaa psykologian kurssille tällaiset arviointikriteerit, joita myös hyväksyttäväksi osaamiseksi kutsutaan:

Oppijaosaaminen

* ymmärtää ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiden merkityksen oppimisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia määrittävinä tekijöinä,
* tiedostaa oppijoiden ammatillisen kasvun ja identiteetin kehittymisen opetuksen ja ohjauksen suunnittelua ja toteutusta määrittävinä tekijöinä

Reflektio-osaaminen

* kykenee tarkastelemaan oman opettajuutensa kehittymistä kasvatus- ja kehityspsykologisen tiedon valossa ja asettamaan perusteltuja tavoitteita opettajuutensa kehittämiseksi

Vuorovaikutusosaaminen ja verkko-osaaminen

* osallistuu aktiivisesti verkkokeskusteluun ja luo omalla toiminnallaan edellytyksiä myönteiselle vuorovaikutukselle

Olen toteuttanut kurssia aiemminkin ja luin taas tänään opiskelijoiden palautteita. Kyllä opiskelijat kokevat oppineensa paljonkin psykologista perustietoa, mutta ei suoraan noiden tavoitteiden mukaisesti. Psykologia ei nyt vaan ole sellainen alue, jolla kauheasti osataan. Tiedostamisosaaminen olisi sanahirviö, miten reflektio? Olen toki hyväksynyt nuo tavoitteet siedettäviksi kun niiden avulla voin välttää paljon pitemmät ja tarkemmat luettelot. Nuo on jotenkin ymmärrettäviä, vai?

Kuvattu oppijaosaaminen vaatisi psykologikoulutusta. Olin kirjoittamassa kirjaa ammatillisesta kasvusta ja identiteetistä pari vuotta sitten eivätkä asiantuntijatkaan päässeet teemaan kiinni vaan kirjoittivat kukin omasta intressistään jotakin siihen suuntaan.

Reflektion suhteen herää mielessä kymys mihin itse pystyn ja mihin kokeneet opettajankouluttajat ympärilläni? Moniko joutuisi uudelleen koulutukseen jos tuota osaamista vaadittaisiin?

Vuorovaikutuksen osaaminen verkkokeskusteluissa tuntuu selkeimmältä mutta miten sitä osoitat jos välineet ovat tasavertaista vuorovaikutusta vastaan?

Ilmeisesti tavoitteet pitää vain ottaa sellaisenaan, kauniina puheena – riittää että suunta on oikea, niiden lukeminen ohjaa oikeaan.

Verkkokurssin suunnittelu on käynnissä ja on mukavasti pari päivää aikaa koota verkkoympäristöä. Lukaisin palautteita ja katselin aikaisempia ratkaisuja ja mietin mikä olisi olennaista ja mikä olennaisinta? Opiskelijat ovat aivan aikuisia, tulevat työelämästä ja omaavat monenlaista kokemusta. Ensi perjantaina aloittaa ryhmä, joka tulee suorittamaan tämän jakson ennen opettajankoulutukseen pääsyä. Kurssi on mukamas ihan sama kuin opekoulutuksessa mutta opiskelijat eivät ole tottuneet talon tavoille joten orientontia pitää miettiä. Heillä ei välttämättä ole verkko-opinnoista kokemusta eikä niin itsenäisestä opiskelusta kuin meillä tehdään.

Selkeys vs yksilölliset oppimisprosessit oli teema jota tänään mietin. Haluan kummatkin joten haen toimivaa ratkaisua kummassakin suunnassa. Kyllä nuo riitelevätkin: viimeksi tein enempi prosessin mukaan etenevän verkkoympäristön ja se on joillekin epäselvä. Olisiko sittenkin parempi tehdä kansiorakenne josta heti tiedät mitä mistäkin löytyy. Yksilöllisyyttä painotan sitten tavoitekuvauksessa ja arvioinnissa.

Kokemuksiin ja havaintoihin sitominen on läpikulkeva periaate mutta jotain tietoa/ käsitteitä pitää olla mihin sitoa. Ohjeet peruskirjojen lukemisesta ovat valmiina. Tarkistin Yle.opettaja-tv kautta tarjonnan jota riittää: omia videoita tai audioita ei tarvitse tehdä. On minulla Anne Rongaksen kurssiin myös ollut linkki ja joskus myös Helsingin yliopistosta Erja Rusasen PP-diaesitykseen. Verkko-opettajan tämä on upeaa: ei tarvitse tehdä yksin. Sisältöä on alkuun pääsemiseksi. Se pitää vaan esitellä selkeästi.

Yksilöllinen toteutuminen on itsestään selvää mutta silti siihen pitää satsata. Viimeisistä palautteista olin erityisen hyvilläni kun insinööri kehotti pistämään pakolliseksi ja taloushallinnon asiantuntija kertoi oppineensa ettei kaikkea voi laittaa excelliin. Vielä joku agrologi tiedosti ettei hän voi tehdä diagnooseja. Pakotan valitsemaan oman aihepiirin ja määrittelemään kiinnostuksen kohteen, sitoutuminen löytyy sitä kautta (vaikka moni nurisee alussa että vaikeaa on kun ei tiedä ja kaikki kiinnostaa jne.)

Vuorovaikutus ja toisiltaan keskusteluissa oppiminen on jatkuva haaste, siinä on menty taaksepäin tänä talvena kun välineistö on ollut heikompaa. Herkästi koetaan että keskustelut ovat vain näennäisiä. Minä olen tarjonnut vapaan aikataulun ja se syö intensiteetin keskusteluissa. Voisinpa yrittää jotain sääntöä tuohon vai kannattaako? Ei se riitä että suitsuttaa asian merkitystä, toisiltaan oppimisesta pitää saada aito kokemus. Herkästi palataan vanhaan “opettaja arvioi ja antaa palautteen eikä kaverit saa lukea minun juttua”, kun verkkoympäristö on tuossa hengessä rakennettu. Olimme päässeet siitä eroon ja nyt taas … viime syksynä salamannopea paluu vanhaan koulunkäyntiin.  Enkä ole omassa yhteisössä saanut innostusta verkko-opetukseen viriämään. Ei kehittäminen helppoa ole. Mutta jatkan silti.

Opiskelen maaliskuussa Kansalaisfoorumin SL kouluttajaopinnot kurssilla. Opinnot ovat minulle tarpeen, ilman ohjausta en koskaan ehtinyt kuin käväisemään SL:ssa. Nyt on toista, asun siellä kollegani Helin kanssa (joka alunperin minut innosti webbiin).

Taisin jonkun SL-käynnin kirjoittaa tännekin että joko meni hurma SL-maailmasta. Voi miten tyhmää, eihän se ollut alkanutkaan. Nyt olen oppinut rakentamaan ja kokeilen opetusvälineitä. Eniten pidän tästä kuvasta jossa olen läpäissyt lasikaton, naisen haaste:

 Kollega Heli rakenteli nopsasti lasisen kerrostalon pikku talomme päälle ja minä lentelin ympärillä. Vein minä naapurin taikamatolla lentelemään. Ensimmäinen lento itsellä mutta matto kohteli minua kunnioittaen “O master..” ja lähetti vielä s-postia.

Luovuus ja uuden tekemisen mahdollisuudet ovat avautuneet huimasti. Innostuin kuuntelemaan Tuijan ja Yoen sulapinta sivujen  podcasteja. He tuntuvat elävän tulevaisuudessa. Pitää käydä Yoen kievarissa.

Pieni SL-palsta on saatu ammatilliselle opettajakorkeakoululle OPM Virpehanke tukena ja jotain sielläkin kokeilla voi. Aika näyttää mitä. Mielessäni itää NYT kysymys SL luonteesta: ollaanko menossa liiaksi ihan samaan kuin tämä eka maailma vai onko se tarkoituskin? Miksi ihmeessä? Tämähän on jo olemassa, miksi kopioida? Onko jossain paikka luovuudelle ja kokeiluille, täytyy olla.

Tein juuri harjoituksena Power Point esityksen SL koulutukseen. Tehtäväksi anto oli mielekäs: pohdi oman oppilaitoksen SL käyttöä. Tässä pdf jonka siis vien SL näytölle, jos osaan sl-ammatillisessa2 ja jos en osaa niin toinen auttaa, teemme pariharjoituksia.
 

Taidanpa lähestyä peruskysymystä: missä tapahtuu verkko-opettajan oppiminen ja kehittyminen, mitä se vaatii. Englanninkielinen minäni on opiskellut käsitettä ‘pedagoginen skripti’ ja edistynytkin. Toinen Heli työpaikalla keksi että se tulee ohjelmoinnista ja Vesa vahvisti että niinpä tulee olio-ohjelmoinnista.  Käsite on siis ihan kohdallaan kun rakennan EDINET hankkeen ICT inssien kanssa pedagogista viitekehystä tänä keväänä.

Itselle yksi oivallus on – mikä tuli blogin kommenttien kautta – että pedaoginen skript on vain yhdenlainen suuntaus online oppimisen piirissä. Kun itse seuraa väitöksiä lähellä JKL:ssä (Mäkitalo, Hämäläinen analysoitu tässä blogissa aikanaan) ja Oulun yliopiston keskustelua sometussa, niin luulin skriptin käsitteen jotenkin tieteen piirissä vallitsevaksi. Voihan olla että se lasten tutkijoilla onkin kohdallaan. Mutta aikuisten opettajana – no saa kaikista jäsennyksistä jotain – mutta varsinaisia edistymisiä haen jostain ihan muualta.

Verkko-opettajan pitää oppia oppimaan omasta työstään. Tutkijat luovat uraansa uusilla käsitteillä, ei niihin pidä heti “uskoa” ja muotivirtausten tapaan seurata. On eri asia luoda uraa ja kehittää työtään. Olen hämmästynyt keskusteltuani jonkun ihmisen kanssa joka on luonut itselle nimen verkko-opetuksen kehittäjänä ja tajunnut keskustelun myötä että ei henkilö ole asiasta vähääkään kiinnostunut. Se oli vain astinlauta johonkin. Toinen hämmästyksen aihe on ollut muutama referee-palaute verkko-opetusta käsittelevään aiheeseen, josta palautteesta näkee ettei kirjoittaja ole muualla liikkunut kuin yliopiston kirjaston hyllyjen välissä. Silti hänellä on asiantuntijan asema, häntä kuullaan.

Design tutkimus, jossa opettajat ja tutkijat työskentelee rinta rinnan. On se mahdollista, näin siitä tuulahduksen Hämäläisen väitöstilaisuudessa ja Oulun tutkijoiden mukana olossa sometussa. Miten sitä voisi vahvistaa edelleen?

Huomasin aloittaneeni tämän blogin 2.10.2007 mistä on nyt vuosi. Aika kuluu nopeasti. Silloin ihmettelin että mikä ihmeen blogi ja mitä tästä voisi syntyä. Nyt tuntuu että tämä on “aina ollut”. Blogi on ovela tapa kirjoittaa: samalla itselle ja muille. Eilen tehtyä koontia VIRPE seminaarista on lukenut jo moni ihminen ja sen linkkien kautta pääsee uuden tiedon äärelle. Mukava oli tavata ihmisiä luonnossakin, teitä, joihin olen verkoissa liittynyt.

Synttärien kunniaksi kuva tämän blogin lukijoista viimeisen kuukauden ajalta. Olen tosin juuri oppinut että aina ei paikkakunta tule oikein, mutta onpahan suunnilleen. Kuukaudessa käyntejä on 220 ja sivuja avataan pari eli näyttökertoja yli 400. Kävijöiden määrä vaihtelee 40-50 välimailla. Olen koonnut blogin oikeanpuoleiseen palstaan Seurattavia yhteisön jota seuraan: erilaisia verkko-opetuksen kehittäjiä ja monenlaisia blogeja. Bloggaajat jakavat kokemuksiaan opetuksesta, vinkkejä lukemisistaan ja nykyään hyvin usein tietoa vempaimista. Minä yritän pystyä pedagogiikassa (koska en jaksa kaikkia vempaimia tutkia).

Kai sitä suomeksikin pitää kirjoittaa, koska tämä on ainoa kieli minkä omaksi tuntee… ja kehittämistä riittää. Tavataan täällä(kin) edelleen ja kommentoi heti kun siltä vähänkin tuntuu… se aina ilahduttaa blogin pitäjää.

Huomaan kirjoittaneeni valinnoista ja rajallisuudesta: olen johdatellut itseni näkemään millä kentällä itse haluan toimia ja osallistua. En kiinnostu uusista teknisistä vempaimista kuin silloin tällöin – on monia verkko-opettajia jotka raportoivat noita löytäjään. Minä en kuulu siihen joukkoon, mihin sitten?

Jotain tuttua oli tässä verkko-opettajassa jonka blogin löysin vapun aikaan. Hän on perustanut bloginsa samaan tapaan, jopa omaa historiaa hahmottelin vuodesta 1997 kuten hän oli tehnyt. Hänellä oli linkki Satu Nurmelan blogiin, jonka tutkimustuloksia olen käyttänyt verkko-opiskelija aihiossani (kansainvälistä opiskelua). Samalla oivalsin, ettei kukaan muu ole juuri tällainen kuin minä.

Olen kirjoittamassa juttua siitä, mitä on hyvä verkko-opetus. Tuolla muutama posti sitten oivalsin että sen ei tarvise olla tylsä, sevoi kertoa henkisestä koskettamisesta ja läheisyydestä. Mihin perustan kirjoitukseni? Olen lukenut tutkimuksia ja osallistuin ITK08 tutkijatapaamiseen, jossa tutkimuksia sai kuunnella koko päivän. Minulle alkoi vahvistua käsitys, ettei siltä suunnalta tule ratkaisevaa apua. Nuoret tutkijat kertovat mitä tieteen sedät ja tädit kirjoihinsa ovat kirjoittaneet ja heitä ohjaavat asiantuntijat, jotka neuvovat uusille ja alkuperäisille lähteille tuossa tieteen maailmassa. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja katsoo aina peruutuspeiliin. Siellä itketään eleiden puuttumista verkkoviestinnästä, koska viestinnän tutkimus alunperin rakentui ajatukselle ilmeiden ja eleiden tärkeydestä. Oppimisen syvyyden hakeminen on jossain tutkimuksissa kohdallaan, mutta hakemiseksi se usein jää. Tulee vahva tunne, että opettajan työtä tutkijat eivät ymmärrä ja miten voisivatkaan. Pertti Töttö pohdiskelee tieteen pinnallisuutta ja syvällisyyttä herkullisesti, hänen kirjan jaksoin vappuna lukea (tunnen vetoa tieteisiin ..).

Miltä suunnalta voisin löytää hyvän verkko-opetuksen avaimen, jos tiede auttaa vain osittain. Minusta tuntuu että verkko-opettajien on itse alettava puhua asiasta ja jäsentää sitä ihan itse omaa työtä tutkimalla. Verkko-opetus ei ole pedagogisten mallien soveltamista vaan elävää työtä, jossa jokainen opettajan teko heijastaa hänen koko osaamistaan ja kehityshistoriaansa. Muistan vieläkin miten oivalsin omaa toimintaa ohjaavia periaatteita kun 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kollegat haastattelivat minua ja näytin verkkoympäristöä heille. Oivalsin että jokaisella teolla, sanalla, ilmaisulla voimaannutin opiskelijoita ja tuin heidän itseohjautuvuuttaan ja yhteistoiminnallisuuttaan. Verkko-opettajan asiantuntemus on avointa ja monimutkaista (open complex skill). Ohjauksen merkitys nousee tutkimuksissa ja sitä sitten ihmetellään kun se ei istu yhden pedagogisen mallin kaavaan. Ei se istukaan, onneksi opettajilla on arviointikykyä ja joillakin saattaa olla viisauttakin.

Viime viikolla painiskelin ammattikorkeakoulujen verkkokoulutuksen arvioinnin parissa. Pääsin hahmottelemaan toivottavaa tulevaisuutta ja sepä olikin homma. Miten yleensä voi edes nähdä vaihtoehtoja? valitseminen voisi sujua jos vaihtoehdot olisivat tiedossa. Viehätyin korkeakoulujen arviointineuvoston sivuihin jotka ovat linkkinä tuossa alussa. Sieltä löytyi monta hyvää esitystä eri tilaisuuksista.

Erityisesti minua ihastutti työryhmien koonti jossa yllättäen kirjoitettiinkin rehellisesti tilanteesta. Se tuntui kovin tutulta. Päättäjät eivät ymmärrä mistä päättävät, kouluttajat eivät halua muuttaa toimintaansa, opiskelijat haluavat päästä helpolla ja kauniit kehityshankkeet jäävät irrallisiksi.

Onko maailma
alun alkaen ollut
 näin synkkä – vai
minunko takiani
muuttunut tällaiseksi?

kysyy japanilainen tankaruno. Miten jaksan uskoa kehitykseen? No, annoin minäkin taas houkutella itseni oikein kovasti miettimään tilannetta ja huomaamaan osaamiseni rajallisuuden. Jospa toiminta kantaa hedelmää joskus myöhemin? Ainakin on kiva nähdä miten se limittyy osaksi arviointia… elämän juju on olla osallisena jossakin? ja minussa itsessä on tarve olla välillä synkkä?

Tein Power Pointilla diaesityksen sosiaalisen median kurssille ja laitan sen tähän liitteenä. Kurssilaiset voivat kommentoida sitä täällä kuten kuka tahansa paikalle osuva. Kurssi päättyy 30.1. ja siellä keskustellaan lisää. Tässä siis minun:
blogista.pdf

Oli kiva tehdä esitystä ja se syntyi nopeasti. Rakastan kuvilla puhumista kuten näkyy. Esitys perustuu omiin kokemuksiin tästä blogista ja tietysti muuhunkin kokemukseen. Kaikki määritelmät siitä puuttuvat, oletan blogin käsitteen tunnetuksi. Käsitteitä riittää.

Jutussa ei ole yhtään linkkiä. Olisin voinut mainita että Suomessa Jere Majava on ensimmäisenä kirjoitellut blogien opetuskäytöstä. Googlatkaa, jos kiinnostaa, on niin hyvä tuo nimikin siihen tarkoitukseen. Tarmo T antaa hyviä ohjeita, löytyi Eijan blogin kautta, joka on seurattavissani. Yleisempiä blogipohdintoja on muitakin.

Viimeksi ei onnistunut lataus, nyt pdf muodossa sujui, oppimista tämäkin. Olisi mukava saada kysymyksiä ja parannusehdotuksia. Minulla on tapana luulla että kaikki ymmärtävät mitä kerron että se on kaikille samalla tavoin selvää kuin itselle. Kertokaa miltä esitys näyttää että voin parannella.