verkko-opettajan palapeli

On menossa tutkimus teema CCK09 opinnoissa ja sain tietoon tutkimuksen, jonka Antonio Fini teki vuosi sitten. Se on nyt julkaistu ja oli kiva tutustua. Tutkimuksen kohteena ovat vain välineistöt, mitä käytettiin ja miksi. 83 vastaajaa joista olin yksi, mutta Suomi ei päässyt kartalle, olisi pitänyt olla kolme vastausta

Tämä liittyy siis avoimen globaalin massakurssin kehittämiseen (opin ettei ollut ihan eka vaan muutama oli ollut aiemmin). Tärkeimmiksi koettiin päivittäislehti Daily, blogit, Elluminate ja Ustream tapaamiset ja Moodle. Mielipiteet hajosivat todella paljon kuten oli tarkoituskin: diversiteetti on kaunista. Selkeä muuttujien välinen yhteys oli vain siinä että huonommin englantia osaavat eivät niin viihtyneet Elluminate ja Ustreamissa kun oli vaikea saada selvää puheesta. Hyvin järkevää.

Myöhemmin sitten alkaa näkyä välineistöjen vaihtuminen vuosien myötä: twitter oli mukana 2008 ja puolet taisi jo käyttää sitä. Tänä vuonna se on osa Dailyn sisältöä eli se on tullut normaaliksi. Selvin ero on porukan määrässä, nyt ei ole kuin muutama edelliseen vuoteen verrattuna. Tosin samoja ihmisiä on paljon eli tämä tauti on tarttuva luonteeltaan.  Varokaa aloittamasta

Oppimisesta ja kehittymisestä ei tässä tutkimuksessa kerrota, mutta muitakin tutkimuksia on tulossa ja olen muistaakseni kertonutkin niistä..

Työstän parhaillaan tutkimusta viime syksyn maailmanlaajuisesta konnektivismin opiskelusta. Kolme kurssilaista on tuottanut kässärin joka on menossa konferenssiin ja sitä etukäteen työstetään porukalla (mahtavaa!). Olin  mukana tuolla kurssilla ja tutkimuksen kaikissa vaiheissa. Samanaikaisesti on menossa edellisessä postissa mainittu sometu-keskustelu. Kumpikin näistä opettaa.

Kun opiskelu on avointa, erilaisuuden sallivaa, osallistujien autonomiaa kunnioittavaa ja yhteyksiin pyrkivää – se on haasteellista ja asettaa vaatimuksia osallistujille. Niinpä selvin käyttäymismallin tunnistus maailmanlaajuisella kurssilla olikin kammottava häiriökäyttäytyminen ja vallan anastaminen sitä kautta. Tämä johti vetäytymiseen, totta kai, koska aktiivisen vaikuttamisen mahdollisuus meni joksikin aikaa. Ihmiset lopettivat tai siirtyivät omiin blogeihin, jotka ao häirikkö vielä yksitellen haukkui foorumilla. Tuo on yksi tapa osallistua ja lienee jotain sukua ilkeämieliselle twitteröinnille, yksi avoimen median sivujuonne.

Tutkijat kirjoittavat autonomian ja avoimuuden paradoksista, miten ne alkavat vaatia vastapainoksi moderointia ja ohjausta ym. Tällaisten paradoksien keskellä eletään avoimissa keskustelussa (ja muutenkin ). Tutkimus paljasti myös vetäjien odotukset ja frustroitumiset ja herätti kysymyksiä ainakin minun mielessäni. En ole yhtään varma haluavatko he kuulla muiden ääniä vai riittäävätkö omansa heille kummallekin. Arvostan ja ihmettelen, yhtä aikaa.

Muita CCK forum-keskusteluun vaikuttaneita tekijöitä olivat erilaiset ekspertiisit ja erilaiset kielet (tässä tarkoitan käsitteistöt, toki englanti valtakielenä oli haaste monille), erilaiset oppimisen tyylit ja identiteetit. Näistä opin paljon sometun twitter keskustelussa, se oli osaksi väärinymmärrystä ja selitystä ja itseensä ottamista milloin mistäkin.  Selkeys ja yksiselitteisyys tuntuvat aina olevan hukassa, vaikka kuinka rautalangasta vääntäisi. Osallistuessa oppii tuntemaan sekä itseään että muita ja tietää miten itse kullekin henkilölle asioita kannattaa ilmaista jatkossa. Ja miten itse kirjoittaisi mahdollisimman yksiselitteisesti koska foorumeille kirjoitetaan laajalle pontentiaaliselle lukijakunnalle.

Jokainen keskustelu sometussa on osallistumalla oppimista, jossa tunnistaa omia ja muiden ajattelun ja tuntemisen ketjuja. Se on nykymaailmassa tarvittavan I am the platform verkostossa elämisen kurssi jossa itseluottamus tulee punnituksi ja vahvistuuhan se useimmiten. Jokaisen osallistujan selän takana näen sata muuta, jotka eivät vielä uskalla kirjoittaa. Tulkaa mukaan!

On se aika vuodesta jolloin lukukauden tavoitteet alkavat hahmottua ja niihin ottaa kantaa miten pystyy. Mihin aion satsata ja mitä kuvittelen saavani aikaan? Minulla tuo kysymys liittyy oman tutkivan otteeen hakemiseen. Tämä blogi syntyi jotta oppisin ymmärtämään verkko-opettajuuttani. Viime postin yhteydessä törmäsin helsinkiläiskollega Irmeli Pietilän videoon “jatkaako?” jossa hän keskustelee itsensä kanssa väitöskirjan teosta. Haluan laittaa sen tähänkin: Jatkaako

Ihailen Irmelin avoimuutta ja rehellisyyttä ja luonnollisuutta. Kysymykset ovat varmasti monelle ammatillisen opettajankoulutuksen ihmiselle tuttuja. Miten käytännön ihminen siirtyy tutkijaksi, mitä se vaatii. Irmeli arvelee ettei hänellä intohimo ehkä riitä. Kesäkuussa näin Veijon väittelevän, hänellä passio kohdistui rakkaaseen ammattialaan ja sen edustajiin. Paljon tarvitaan että jaksaa ahertaa. Ehkä tuo oman kohteen löytäminen onkin yksi elämän tärkeimpiä juttuja?

Minä en ajattele vaihtoehtoina väikkäriä tai käytäntöä vaan niiden yhdistämistä. Haluan tutkia ja samalla kehittää omaa työtä. Metodi nousee keskiöön: havaintojen teoriapitoisuus, valintojen perusteet jne. Itsen reflektointi on opettajan työssä erottamaton osa työtä, ei ole olemassa opettajuutta yleensä. Verkko-opettajuus ei ole siirrettävissä toiselta toiselle vaikka monenlaisia söpöjä ohjeita on jaettu asiantuntemuksen nimissä. Osa ohjeista on ihan puuta heinää tai kertoo ohjaajien ennakkoluuloista ja rohkeuden puutteesta.

Nettielämää kirja ja sulapinta podcastit ovat avanneet minulle maailman jossa verkko-opetuskin voisi olla ja voida hyvin. Elämästä on kysymys, vahventuneesta ja laajentuneesta todellisuudesta. Työssäkäyvien aikuisten mielekkäästä opiskelun tavasta. Kesäkuussa aloitin avoimen amkin kurssin opena ja siellä kuulen päivittäin kommentteja miten ennakkoluulot verkko-opiskelusta hälvenevät ja tilalle tulee innostus.

Olisiko minun painopiste tänä syksynä hakea psykologista selitystä tälle ilmiölle. Ymmärtää verkostoissa oppimista entistä monipuolisemmin? Omassa persoonassa on osia jotka saavat minut viihtymään verkoissa. Minun on helppo luopua luokan edessä olemisesta ja siirtyä ohjaajaksi taustalle. Joillekin taas tämä muutos on mahdoton. Selityksenä usein käytetään teknisiä pulmia mutta epäilen syiden olevan syvemmällä. Ihminen rakentaa elämänsä projektit ja valitsee tapansa olla olemassa… yritän pitää silmät auki ja aivot rentoina, vau.

Vaistoni sanoo että tämä linkki tietotyöläisen passiosta tulee olemaan minulle merkityksellinen. Kiitos hänelle joka heitti sen sometuun.

Huomaan kirjoittaneeni valinnoista ja rajallisuudesta: olen johdatellut itseni näkemään millä kentällä itse haluan toimia ja osallistua. En kiinnostu uusista teknisistä vempaimista kuin silloin tällöin – on monia verkko-opettajia jotka raportoivat noita löytäjään. Minä en kuulu siihen joukkoon, mihin sitten?

Jotain tuttua oli tässä verkko-opettajassa jonka blogin löysin vapun aikaan. Hän on perustanut bloginsa samaan tapaan, jopa omaa historiaa hahmottelin vuodesta 1997 kuten hän oli tehnyt. Hänellä oli linkki Satu Nurmelan blogiin, jonka tutkimustuloksia olen käyttänyt verkko-opiskelija aihiossani (kansainvälistä opiskelua). Samalla oivalsin, ettei kukaan muu ole juuri tällainen kuin minä.

Olen kirjoittamassa juttua siitä, mitä on hyvä verkko-opetus. Tuolla muutama posti sitten oivalsin että sen ei tarvise olla tylsä, sevoi kertoa henkisestä koskettamisesta ja läheisyydestä. Mihin perustan kirjoitukseni? Olen lukenut tutkimuksia ja osallistuin ITK08 tutkijatapaamiseen, jossa tutkimuksia sai kuunnella koko päivän. Minulle alkoi vahvistua käsitys, ettei siltä suunnalta tule ratkaisevaa apua. Nuoret tutkijat kertovat mitä tieteen sedät ja tädit kirjoihinsa ovat kirjoittaneet ja heitä ohjaavat asiantuntijat, jotka neuvovat uusille ja alkuperäisille lähteille tuossa tieteen maailmassa. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja katsoo aina peruutuspeiliin. Siellä itketään eleiden puuttumista verkkoviestinnästä, koska viestinnän tutkimus alunperin rakentui ajatukselle ilmeiden ja eleiden tärkeydestä. Oppimisen syvyyden hakeminen on jossain tutkimuksissa kohdallaan, mutta hakemiseksi se usein jää. Tulee vahva tunne, että opettajan työtä tutkijat eivät ymmärrä ja miten voisivatkaan. Pertti Töttö pohdiskelee tieteen pinnallisuutta ja syvällisyyttä herkullisesti, hänen kirjan jaksoin vappuna lukea (tunnen vetoa tieteisiin ..).

Miltä suunnalta voisin löytää hyvän verkko-opetuksen avaimen, jos tiede auttaa vain osittain. Minusta tuntuu että verkko-opettajien on itse alettava puhua asiasta ja jäsentää sitä ihan itse omaa työtä tutkimalla. Verkko-opetus ei ole pedagogisten mallien soveltamista vaan elävää työtä, jossa jokainen opettajan teko heijastaa hänen koko osaamistaan ja kehityshistoriaansa. Muistan vieläkin miten oivalsin omaa toimintaa ohjaavia periaatteita kun 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kollegat haastattelivat minua ja näytin verkkoympäristöä heille. Oivalsin että jokaisella teolla, sanalla, ilmaisulla voimaannutin opiskelijoita ja tuin heidän itseohjautuvuuttaan ja yhteistoiminnallisuuttaan. Verkko-opettajan asiantuntemus on avointa ja monimutkaista (open complex skill). Ohjauksen merkitys nousee tutkimuksissa ja sitä sitten ihmetellään kun se ei istu yhden pedagogisen mallin kaavaan. Ei se istukaan, onneksi opettajilla on arviointikykyä ja joillakin saattaa olla viisauttakin.